I am my own man I make my own luck.

Mun on jo pitemmän aikaa ollut tarkoitus postailla tulevaisuudensuunnitelmistani, koska ne tietysti vaikuttaa myös siihen millaisia juttuja täältä blogista jatkossa löytyy. Jotenkin on vaan ollut niin paljon kaikkea, etten ole itsekään ehtinyt kunnolla sisäistää, miten paljon mun elämä tulee muuttumaan tässä ihan lähiaikoina.

Idea välivuodesta lukion jälkeen on kieppunut mielessä useamman vuoden ajan. Aiemmin olen kuitenkin aina sivuuttanut sen mahdottomana, koska mut on pienestä pitäen aivopesty pyrkimään olemaan mahdollisimman tuottoisa yhteiskunnan jäsen. Eli peruskoulun jälkeen lukioon, lukiosta yliopistoon, sitten töihin, ehkä muutama vuosi kiikkutuolissa keinumista ja that's it. 

Viime vuosi laittoi kuitenkin ajattelemaan asioita vähän uudelta kantilta. Jouduin opettelemaan elämään kroonisen oireen kanssa, joka sai mut tajuamaan miten kaikki voi muuttua silmänräpäyksessä. Ja miten tärkeää on pyrkiä elämään tää elämä niin, ettei myöhemmin tarvitse katua ainakaan mitään tekemättä jäänyttä. Rankkojen lukiovuosien, kirjoitusten ja pääsykokeiden jälkeen välivuosi alkoi tuntua mulle oikeimmalta ratkaisulta tähän väliin. Vähän vähemmän painetta suoriutua ja enemmän vapautta toteuttaa unelmia.

Yksi pitkäaikaisimmista haaveistani on ollut asua jossain vaiheessa elämääni ulkomailla. Arkailijapuoleni on kuitenkin aina kehitellyt tekosyitä. Nuorempana pidin suurimpana esteenäni riittämätöntä kielitaitoa. Ala- ja suurimman osan yläasteesta olin englannissa keskiverto kasin oppilas. Sitten koin jonkun ihme kehitysharppauksen, josta kiitän brittiyoutubereita ja internetiä yleensä. Sen jälkeen olikin vähän hankalampi keksiä syitä olla lähtemättä, ja viime vuosina ainoa pidätellyt seikka on ollut pelko siitä, että kerran lähdettyäni jäisin sille tielleni. Mikä on aika typerää.  

Yhdessä postauksessa taisinkin jo vähän vihjailla luvassa olevasta pitemmästä lastenhoitokeikasta. Kyllä, lähden au pairiksi! Host-perheen päätin etsiä itse, jotta voisin olla varmempi onnistuneesta mätsistä. Etsinnät aloitin kirjautumalla Aupair World-sivustolle maaliskuussa, ja olin onnekas kun jo muutaman hudin jälkeen löysin Englantiin viime syksynä muuttaneen suomalaisperheen, jonka kanssa kemiat kohtasi. Englantia en nyt pääse puhumaan yhtä paljon, kuin jos olisin päätynyt brittiperheeseen, mutta tällä hetkellä tuntuu lähinnä helpottavalta, että kulttuurishokki tulee näin olemaan luultavasti paljon lievempi. Perheestä kirjoittelen lisää varmaan vähän myöhemmin.

Mun uusi koti tulee olemaan Oxfordshiressa, paikassa nimeltä Abingdon. Se on sellainen perienglantilainen pikkukaupunki, joka on ilmeisesti maan vanhimpia asuttuja paikkoja. En halunnut mihinkään suurkaupunkiin, koska väenpaljous ja ilmansaasteet ahdistaa. Lisäksi toivoisin tällaisessa pienemmässä yhteisössä pääseväni paremmin sisään kauan minua kutkutelleeseen brittikulttuuriin. Abingdonistakin saatte varmasti kuulla lisää jahka olen nähnyt sen omin silmin muuallakin kuin Google Mapsissa.

12 päivää lähtöön, on tää hullua. Mutta hyvällä tavalla.

This is a town I've seen in dreams.

Teiltä lukijoilta pursuaa varmaan jo korvista ulos nämä Lontoo-postaukset, mutta lupaan, että tämä on viimeinen vähään aikaan! Kuvailin reissussa jonkin verran videota, jonka sain viimein editoitua julkaisukelpoiseksi. Koen, että videoitten kautta saa usein paremmin kiinni tunnelmista, ja toivonkin, että tää pätkä antaisi paikasta vaikutelman, joka olisi edes vähän sinne päin.  

Säästöt hupeni viime viikolla Macbook Prohon, josta löytyi myös himoitsemani videoeditori iMovie, jonka käyttöä pääsin nyt tämän projektin yhteydessä harjoittelemaan. Ja oi että olenkin tyytyväinen, kun ohjelma ei tilttaillut kertaakaan ja oli tosi helppo oppia! Seuraavaksi vaan sitten photoshoppausta kokeilemaan. Muutenkin olen kyllä ollut enemmän kuin tyytyväinen tähän sijoitukseen, ja uskallan jo käsitellä konetta ilman pitsihansikkaita. Itse asiassa olen ehtinyt palata pahoihin tottumuksiini tasapainotella teekupit ja murokulhot sen päälle aamudatailujen ajaksi...

Ja huomasittekin varmaan, että blogin synkän harmaan ulkoasun valtakausi on viimeinkin päättynyt! Sen vaihto on ollut 'to do' -listalla varmaan reilut puoli vuotta, mutta vasta nyt sain senkin toteutettua. Aplodien paikka. Miltäs näyttää?

Our blood's still young, won't stop to surrender.

Lyhyen blogihiljaisuuden jälkeen (okei ei se kyllä tällä mun erittäin epäsäännöllisellä bloggaustahdilla mikään hiljaisuus edes ollut) ajattelin taas kertoilla missä mennään.

Matkoilta palattuani aloitin heti seuraavana päivänä parin viikon työkokeilun päiväkodissa. Bongasin kivan tuntuisen yksityisen päiväkodin netistä lopputalvella ja päätin sitten rohkaista mieleni ja kysäistä, josko heillä olisi töitä tarjolla. Tässä vaiheessa oli siis vähän epäselvää haenko vielä mihinkään kevään yhteishaussa, mutta se oli varmaa, ettei mulle olis hyväksi vaan istuskella aloillani peukaloita pyöritellen. Päiväkotiin halusin erityisesti, koska toivoin saavani lisää virallista kokemusta lastenhoidosta ja mahdollisesti vähän täytettä tyhjyyttä ammottavaan suosituskansiooni. 

Yllätyksekseni paikan ylläpitäjät kertoikin ottavansa mielellään opiskelijoita harjoitteluun. Siinä oli vaan sellainen mutta, että palkallisiin töihin en pääsisi niin kauan kuin olisin koulun kirjoilla, joten sovittiin, että tulisin heille kesäkuussa. Kokeilu jäi harmittavan lyhyeksi, kun paikka meni kiinni juhannuksen alla. Silti tuntui, että sain siitä tosi paljon irti. Oon ollut yläkoulussa TET-harkoittelussa päiväkodissa, mutta silloin mulle ei annettu lelujen pesua vaativampia tehtäviä. Nyt kolme vuotta vanhempana ja ehkä vähän viisaampanakin sain osallistua aika lailla kaikkeen, mitä päiviin kuului. 

Lapsia oli enimmillään 14, ja niiden ikähaarukka oli aika laaja, 1-7 vuotta, mikä oli tosi hyvä sen kokemuksen kerryttämisen kannalta. Jännitin etukäteen paljon sitä, miten osaisin olla lasten kanssa, kun en ole pikkuihmisten kanssa viime vuosina pahemmin seurustellut, mutta ehkä mulla oli jotain piileviä kykyjä senkin suhteen, kun jaksoin kaikki työpäivät suht kivuttomasti (tosin eihän niiden kestokaan ollut kuin kuusi tuntia...). 

Työtoverit oli myös hyvin mukavia, ja heti ensimmäisen päivän jälkeen tuntui, että olisin ollut siellä pitempään. Viimeisenä päivänä saamani suosituskirje sisälsi vain kehuja, enkä osannut muuta kuin punastella ja änkyttää tuhansia kiitoksia, kun oon niin huono vastaanottamaan kohteliaisuuksia. Siinä sanottiin muun muassa, että lapset oli tykänneet musta kovasti, mikä oli ollut mun tärkein tavoite. Eli enemmän kuin onnistunut oli työkokeiluni.

Nyt teitä varmaan ihmetyttää, miten nämä tän postauksen kuvat liittyy yhtikäs mihinkään. En ole kauheasti ehtinyt elämääni kuviin ikuistaa, mutta viime viikonloppuna käytiin parin kaverin kanssa paikallisessa Osuuskaupparockissa, jossa tuli muutama kuva räpsittyä. Esiintyjäthän oli kaikki erittäin tasokkaita, oli J. Karjalaista, Viki Rostia, Jukka Poikaa ja Popedaa. Itseäni kiinnosti lähinnä ensimmäinen, mutta lähdin mukaan ihan kokemuksen vuoksi, ja koska pääsin sisään ilmaiseksi hankittuani S-etukortin sopivaan aikaan. Tuolla kuvan rouvalla oli fiilis melkein yhtä katossa, kun mulla silloin pari viikkoa sitten 1D:n konsertissa.

Ihan jännä kokemushan tuo loppujen lopuksi oli. Vielä pari viikkoa sitten en ollut ikinä keikoilla käynytkään, mutta nyt ravaan musiikkitapahtumissa harva se viikko! 

Ja tosiaan, tällä viikolla tuli myös pääsykokeiden tulokset. Niinhän siinä sitten kävi, ettei opiskelupaikkaa tällä kertaa irronnut. Muutamasta pisteestä jäi kiinni, olisi kai pitänyt avata enemmän kuin yksi kemian kirja... Onneksi mulla oli kuitenkin muita suunnitelmia tulevalle vuodelle, joten en hirttäytynyt sukkahousuihini. Eniten harmittaa se, että pitää käydä uudelleen läpi koko järjetön luku-urakka, mutta onneksi siihen on vielä aikaa. Nyt nautin tästä parin viikon kesälomasta ennen vähän pitempää lastenhoitokeikkaa.

Tänään jäin yksikseni kissavahdiksi kotiin, mikä tarkoittaa sitä, että saan datailla koko päivän ja tulevan yön oman huoneeni sijaan olohuoneessa, luksusta. Että hyvää juhannusta vaan lukijakunnalle, viettäkää te vähän jännempi ilta kuin minä!

Rest where we will, eternal London haunts us still.

Jäljellä vielä London day 6, joka oli matkani viimeinen päivä. Huoneen siistiminen luovutuskuntoon ja kimpsujen ja kampsujen mahduttaminen matkalaukkuun sujui aika haikeissa tunnelmissa. Tuntui, että viikon aikana nälkä oli niin sanotusti kasvanut syödessä, enkä olisi halunnut jättää Lontoota ollenkaan. Jos mun pitäisi kuvailla tätä kaupunkia yhdellä sanalla, se olisi 'lively'. Koko ajan sattuu ja tapahtuu, ihmisiä on kaikista maailman maista eikä erilaisuuteen kiinnitetä huomiota samalla tavalla kuin pienemmissä paikoissa. Samuel Johnson oli ihan oikeassa sanoessaan, että joka on kyllästynyt Lontooseen, on kyllästynyt elämään. Tää kaupunki tarjoaa jokaiselle jotakin. 

Hotellin check out piti olla tehtynä 11:00 mennessä. Mun lento lähti kuitenkin vasta kuudelta illalla, joten jätin matkatavarat säilytykseen ja lähdin ottamaan kaiken irti viimeisistä tunneista. Alkaessani suunnitella matkaa viime vuonna, Highgate Cemetery oli yksi laatimani must-see listan ensimmäisistä kohteista. Niinpä olin iloinen, kun mulla jäikin vielä aikaa käydä siellä tänään. Koska Northern Linella oli jotain rakennustöitä, pääsin ajelemaan niillä kuuluisilla punaisilla busseilla. Harmi vaan, kun Highgate Villageen ei mennyt double-deckereitä. 

Kävelin pysäkiltä hautausmaalle aika hulppean näköisen asuinalueen läpi. Talot oli idyllisen englantilaisia, ja sijaitsi sen verran syrjässä keskustasta, että kaikki kiireys unohtui, ja sain käyskennellä pikkukujilla pääasiassa itsekseni. Matkalla tapasin myös söpön kisumirrin, joka jäi vähäksi aikaa rapsutettavaksi.

Highgate Cemetery on jaettu kahteen osaan. Vanhemmalle läntiselle puolelle pääsee vain opastuskierroksilla, mutta itäistä puolta saa tutkailla vapaasti neljän punnan sisäänpääsymaksua vastaan. Ja voin sanoa, että se neljä puntaa ei ole paljon vaadittu, jos sattuu olemaan samanlainen hautausmaafriikki kuin minä tai muuten vain tykkää kauniista paikoista. Ja jos kuuluisat henkilöt kiinnostaa, niin tuoltahan löytyy esimerkiksi Karl Marxin ja Douglas Adamsin haudat.

Heti kun tuonne asteli, tuli sellainen pysähtynyt tunnelma. Vanhimmat haudat on 1850-luvulta ja ajan hampaan jäljet oli kaikkialla nähtävissä. Luonnon oli annettu ottaa paikasta valta, ja itse kuljinkin mieluummin niissä kaikkein metsittyneimmissä osissa hoidettujen käytävien sijaan. Oli kyllä hieno lopetus tälle reissulle.  Suomalaiset hautausmaat näyttäytyy aika yksitoikkoisina tän kokemuksen jälkeen.

Yleisesti en pidä hautausmaita surullisina paikkoina, mutta lapsihaudat kyllä pysäyttää välillä.  

 Kolmen kuukauden ikäisen vauvan hauta, jossa yksi parhaita kaiverruksia, jotka olen nähnyt.

 Tässä toinen mieleenpainunut hautakivi!

Hautausmaavierailun jälkeen käväisin hakemassa tavarani hotellilta ja nousin viimeisen kerran metroon, joka vei minut kohti lentokenttää. Hassua, miten itsestäänselvää metrolla kulkemisesta ehti jo ensimmäisten päivien jälkeen tulla. Siinä yksi niistä syistä, miksi en haluaisi asua Lontoossa pysyvästi. Vaikka kaupunki osoittautui juuri sellaiseksi kuin mun haavekuvissa haluan, että se säilyy aina osin saavuttamattomana eikä koskaan menetä viehätysvoimaansa.

Turvatarkastus oli paljon tarkempi kuin Suomen puolella. Olin yrittänyt kiireesti penkoa kaikki nesteet minigrip-pussiin, mutta silti reppuun oli unohtunut muun muassa käsirasva, jonka takia tarkastajasetä käänsikin sitten koko laukun ympäri. Se puhui vielä tosi vaikeaselkoisella aksentilla, mutta onneksi vieressä ollut amerikkalaisperhe toimi mulle tulkkeina ja pääsin läpi tuhlaamaan viimeiset puntani Tax Freessä.

Tällä kertaa olin ajoittanut saapumiseni kentälle vähän järkevämmin ja pääsinkin koneeseen vain puolisen tuntia odoteltuani. Alas istuuduttuani harmittelin sitä, etten taaskaan saanut ikkunapaikkaa, mutta ajattelin heti perään, että parin pysäkin päästä vieressä istuva mies jää kumminkin pois, jolloin minäkin voin tuijotella pilviä. Oon matkustanut liikaa metrolla. 

Kun kone nousi ja suuren suuri Lontoo muuttui hädin tuskin silminnähtäväksi taisi siinä muutama kyynel vierähtää poskelle. Monestihan käy sillä tavalla, että matkassa parhaiksi osioiksi muodostuukin suunnittelu ja kotiinpaluu, mutta kyllä tässä matkassa parasta oli ehdottomasti se siellä itse kohteessa oleskelu. Osasyynä tähän on varmaan se, että matkustin ensimmäistä kertaa yksin paikkaan, jonka halusin todella kovasti nähdä. Meidän perheen lomareissut on olleet niin traumaattisia, etten ole muutamaan vuoteen suostunut lähtemään porukoiden kanssa kesämökkiä kauemmas. Nyt olikin ihanaa, kun ei ollut ketään stressaamassa aikatauluista, tiuskimassa toisilleen tai hidastamassa tahtia. Pärjään paremmin kuin hyvin omillani. Mutta senhän jo tiesinkin.

Paluu tuttuakin tutummalle Joensuun juna-asemalle vasta tyhmältä tuntuikin. Oon asunut nykyisessä kotikaupungissani melkein koko elämäni, ja kyllähän se on aina erityisasemassa muihin kaupunkeihin verrattaessa, mutta oon kai viimein tullut siihen ikään, jossa tekis mieli kokeilla siipiään joissain ihan muissa ympyröissä. Mutta saattaa olla, että minä ja Lontoo tavataan uudemman kerran ennemmin kuin arvaankaan.

I don't know how else to sum it up 'cause words ain't good enough.

London day 5, päivä jonka kirjoittamista olen odottanut eniten. Pienenä varoituksen sanasena heti tähän alkuun, että jos nimellä One Direction tunnettu poikabändi ja fanityttöily aiheuttaa sinussa negatiivisia tuntemuksia, klikkaa äkkiä edellistä tai rullaa nopeasti alas!

Tässä vaiheessa olisi varmaan korkea aika tunnustaa, että oon ollut kaappi-Directioner viimeiset pari vuotta. Kerran erehdyin yödatailuillani katsomaan yhden haastattelun ihan vaan nähdäkseni, mistä tää kaikki hypetys johtuu, ja siitä se sitten lähti eskaloitumaan hyvin nopeasti ja kohta oltiin luomassa 1D-blogia tumblriin ja ostamassa hajuvesiä. Viime toukokuussa oli sitten One Big Announcement, jolla siis julistettiin uusi kiertue, Where We Are Tour, ja ajattelin että nyt voisi olla aika lähteä katsomaan poikia livenä. 

Lippuja tilatessani sähelsin aika lailla. En tehnyt läheskään tarpeeksi hintavertailua ja kirjoitin kädet täristen sähköpostiosoitteenikin väärin, jonka takia jäi supertärkeät vahvistusviestit tilauksesta saamatta. Onneksi sekin asia sitten ratkesi loppujen lopuksi ja lippu tuli turvallisesti perille. Kun heräsin konserttipäivän aamuna oli vaikea uskoa, että yli vuoden odotus oli viimein ohi ja tänään se tapahtuisi! 

Konsertti pidettiin Wembley Stadiumilla, joka on Euroopan toiseksi suurin stadioni, ja mulla oli standing seat. Faneja oli ohjeistettu tulemaan jonottamaan aikaisintaan 10:30, ja mun oli tarkoitus suunnata tuonne heti noihin aikoihin. Mutta eikös siinä sitten käynyt niin, että metro vähän viivästeli juuri tuona päivänä ja saavuin paikan päälle viitisen minuuttia myöhemmin. Jonothan oli tietty siihen mennessä jo melkoiset, ja teltoista ja makuupusseista päätellen tytöt oli kyllä kielloista huolimatta leiriytyneet siellä jo jonkin aikaa.  

Portit avattiin kello 17:00 eli reilut kuusi tuntiahan tuolla jonotettiin. Onneksi aamupäivän jatkunut sade loppui heti ensimmäisen tunnin jälkeen ja myöhemmin järjestysmiehet saikin jaella auringossa paahtuville faneille aurinkorasvaa. Onnekseni olin aika kivassa paikassa jonoa, sekä edessä että takana oli reilun oloisia tyttöjä, minkä takia uskalsin käydä pari kertaa vessassakin pelkäämättä paikkani menettämisen puolesta. Ja ne vessareissut kesti kuitenkin aina vähintään puoli tuntia jonojen takia.

En ole ikinä ollut missään konsertissa tai keikalla, joten tämä oli mulle aika extremeluokan ensikokemus. Paljastui kuitenkin, että mulla on luontaisia kykyjä soluttautumisessa, sillä onnistuin jollakin ilveellä keplottelemaan itseni ensimmäisten kymmenen rivin joukkoon, vaikka jonossa oli vielä Early Birds -lippujen omistajienkin lisäksi hurjasti porukkaa ennen mua. Ja hyvä että pääsinkin, koska sillä rahalla, minkä lipustani pulitin, olisi myös saanut ne VIP-liput, jos niitä vain olisi jäänyt jäljelle. Tämä konsertti oli tosiaan kiertueen ensimmäinen, joka myi loppuun. 

Stadiumillakin saatiin kuitenkin odotella actionia aina kello seitsemään asti. Oli kyllä ihan huikea tunne seisoa siellä ihmismassan keskellä ja katsoa, miten katsomon paikat pikku hiljaa täyttyi. Vähän ajan päästä meille alettiin sentään soittaa musiikkivideoita lavaa reunustavilta screeneiltä. Ja fanit tietysti kiljui aina kun näytettiin poikien uuden parfyymin mainos tai lämppärinä toimineen 5 Seconds of Summerin video. Lisäksi ehdittiin tanssia muun muassa Macarenaa ennen kuin 5SOS tuli lavalle. Kyseinen neljän autralialaispojan muodostama bändi tuli mulle tutuksi 1D:n edelliseltä kiertueelta, mutta en kyllä totta puhuen ole kauheasti heidän musiikkiaan kuunnellut. She Looks Perfect on tosin tälläkin hetkellä Spotifyn mukaan mun kuunneltuimpien kappaleiden top-listan kolmonen. 

1D:n poikia saatiin odotella vielä tovi tuon jälkeen, mutta se hetki kun ne sitten nousi lavalle oli yksi mun elämän ikimuistoisimpia. Kylmät väreet juoksi pitkin selkää, kun yhtäkkiä iski tajuntaan, ettei ne olleetkaan enää pelkkiä kuvia ja gifejä, joiden rebloggaamiseen oon kuluttanut ihan liikaa aikaa elämästäni, vaan oikeita eläviä ihmisiä, jotka seisoi siinä ihan parinkymmenen metrin päässä!

Olin varautunut konserttiin kunnon korvatulpilla (järkytti muuten huomata, ettei melkein kukaan muu ollut suojannut kuuloaan!). Eihän tuolla sitä itse musiikkia niin tarvinnut pelätä, ne oli ne fanitytöt, joista lähti vaarallisen paljon ääntä. Ja kyllä ne huusi, mutta niin huusin itsekin! Oltiin kuulemma kiertueen kovaäänisimpiä yleisöjä, mutta musta tuntuu, että nuo on niitä asioita, joita pojat hokee joka keikalla, samoin kuin ne niitten massive thank yout ja we love yout. Mutta olihan ne silti kiva kuulla.

Harry juoksenteli monta kertaa meidänkin puoleisella rampilla, mikä tietysti ilahdutti erittäin suuresti, koska oon ollut alusta lähtien vannoutunut Harry girl. Tää herra on kuin syntynyt laulajaksi ja handlaa julkisuuden niin ammattimaisesti, että ei voi kuin ihailla. Ja onhan ne kiharat ja hymykuoppa aika vastustamattomat, krrhm. Muuvit oli Harryllä kohdallaan niin kuin aina ja taisi se yhden banaaninkin tavoilleen uskollisesti pistellä poskeensa. Vesipulloja lensi myös yleisön joukkoon ainakin kolme kappaletta. Ja se sen ääni... No, ehkä riittää jos sanon, että ne alussa koetut kylmät väreet vilisti pitkin kroppaa koko lähemmäs kaksituntisen keikan.

Settilista oli kovasti mun mieleen, oikeastaan jäin kaipailemaan vaan mun all time suosikkia eli Over Againia. Jos pitäisi valita suosikkikappale luettelisin varmaan kaikki, mitkä pojat illan aikana veti, koska ne oli tavallaan osa sitä kokonaisuutta. Show oli muutenkin mieletön ilotulituksineen kaikkineen. Itse en ollut kauheasti lähtenyt mukaan konserttia edeltäneisiin kiljuntakuoroihin, joten mun vieressä olleet tytöt varmaan ihmetteli, kun lauloin, hypin ja kyynelehdin sitten senkin edestä koko varsinaisen konsertin.    

Konsertin päätti Best Song Ever, jonka jälkeen kaikki ihmiset tietty rynni yhtä aikaa kohti uloskäyntejä. Jouduttiin seisoskelemaan kauempana metroasemasta aina sen aikaa, kun edellinen juna täyttyi, mutta sitten kun sinne asti päästiin sain helposti istumapaikankin, koska matkustin vähemmän kiireisellä linjalla. Silti saavuin hotellille vasta puolen yön aikoihin, mutta ei se mua haitannut, kun olin vieläkin niin euforioissa, etten tajunnut ajankulusta yhtikäs mitään.

Kaiken kaikkiaan tää oli ehdottomasti tähän astisen elämäni järisyttävimpiä kokemuksia. Yöllä en saanut oikein nukuttuakaan, kun post concert depressio oli niin vahvasti läsnä.

Lopuksi vielä tekemäni kooste videoista, joita keskityin pääasiassa kuvaamaan. Tääkin on kyllä lyhyt, koska kameran muistikortti uhkasi täyttyä just pahimpaan mahdolliseen aikaan, mutta sen ansiosta tuli elettyä enemmän siinä itse hetkessä. Ja Louis vilkaisee mun kameraan kohdassa 0:33, don't fight me on this!

Let the time go on its own way while we’d eat an apple, leaving it all behind, under the sun in Hyde Park.

Tässä London day 4, joka kului sekin pitkälti sightseeingin merkeissä. Viikko oli jo yli puolessa välissä, mutta näettävää ja koettavaa riitti edelleen niin paljon, ettei auttanut muu kuin pakottaa väsyneet jalat liikkeelle ja suunnata Trafalgar Squarelle.

Tämä oli mielestäni ehkä kivoin näkemistäni aukioista. Ihmiset istuskeli niin rennosti leijonien käpälien välissä, että vähän alkoi itseänikin houkutella yhden kissapedon valloittaminen. Katsoin kuitenkin parhaaksi luopua ajatuksesta tapaturma-alttiuteni takia. Lisäksi olen kuullut, ettei noiden päällä kiipeilyä välttämättä katsota ihan hyvällä silmällä. Jellonat on ilmeisesti päässeet rappeutumaan, minkä lisäksi jotkut järjen jättiläiset tunkee niiden kitoihin roskia. Miksi oi miksi?

Seuraavaksi lähdin katsastamaan Tower Bridgen. Tarkoitus oli tosiaan luoda siihen ihan lyhyt katsalmus, mutta päädyin sitten ylittämään sillan ja seurailemaan hyvän tovin Thamesin vartta joen toisella puolella.

Näkymiä sillalta. Siellä kohoaa muun muassa tuo sukkulamainen Gherkininäkin tunnettu St Mary Axe, joka on yksi Lontoon korkeimpia rakennuksia.

Pieniä suihkulähteitä ja lounastaan nauttiva pukumies. Näistä Lontoon pukumiehistä en olekaan vielä kertoillut. Niitä käyskenteli vähän kaikkialla metroasemista puistoihin, ja ne oli usein niitä kiireisimmän oloisia matkalaisia. Jotkut niistä turvautui julkisen liikenteen sijaan omiin ajoneuvoihin. Esimerkiksi skootterilla töihin salkku tarakalla huristeleva pukumies ei ollut mitenkään harvinainen näky. 

Parempi kuva Tower Bridgestä, jonka napattuani otin suunnaksi uudemman kerran Oxford Streetin, koska halusin palauttaa pari vaatetta. Sen tehtyäni olin taas jo niin poikki, että oli pakko käydä hotellilla levähtämässä. Olin ajatellut käydä vielä Highgaten hautausmaalla, jossain museossa ja jälleen Hyde Parkissa, mutta stamina ei sitten riittänytkään kuin tuohon puistovierailuun. 

Eilen harmitti, kun kameran akku kuoli kesken kaiken, minkä vuoksi halusin käydä ikuistamassa loput Hyde Parkia tänään. Sää olikin siihen oikein otollinen. Aurinko paistoi täydeltä terältä ja ihmiset otti siitä kaiken irti makoilemalla ruohikon keskellä kuin eläimet savannilla. 

Kävelin taas koko puiston halki, mutta keskityin kuvailemaan lähinnä Kensingtonin puutarhoja. 

Italian Fountains

Peter Pan -patsas

Serpentine Bridge

Kanadanhanhia ja taustalla veneitä, joilla pystyi maksua vastaan soutelemaan.

Joku hauskan näköinen sorsalintu.

Takaisin hotellille paluusta muodostuikin yksi tuskien taival. Rakot toisessa jalassa tuntui laastaroinnista huolimatta niin pahalta, että oli pakko linkuttaa melkein koko matka. No, ainakin ihmiset tarjosi automaattisesti istumapaikkaa metrossa. Seuraavassa postauksessa vähän vähemmän kävelyä ja enemmän jotain ihan muuta.