Room tour

Yleisön pyynnöstä kurkistus matalaan majaani! Asun siis tällä hetkellä sellaisessa aika perinteisessä kolmikerroksisessa rivitalossa, joista ylimmäinen on pääasiassa mun käytössä. Oman huoneeni lisäksi tästä kerroksesta löytyy lasten leikkihuone (jota ne käyttää nykyään aika harvoin) ja vessa (jonka kylpyammeessa lapset peseytyy kerran viikossa, mutta muuten saan omia senkin itselleni).

Pitemmittä puheitta aloitetaan esittelykierros loogisesti ovelta. Huoneen värimaailma tuleekin aika hyvin ilmi tästä kuvasta eli sinistä ja ruskean eri sävyjä, pelaa mielestäni ihan kivasti yhteen!

Ensimmäisenä vastassa siis pyykkikori, työpöytä ja useimmiten käyttämäni kengät. Jalkineita meillä pidetään lähinnä ykköskerroksessa, jossa muu perhe niitä myös säilyttää, mutta itse oon tuonut kengät mieluummin omaan huoneeseeni. Meillä ei ole varsinaista eteistä vaan sitä virkaa toimittaa olohuone, ja sen oviaukko on kyllä niin täynnä jos jonkinlaista töppöstä, ettei sinne oikein ylimääräisiä enää mahtuisikaan.

Seuraavaksi lähemmässä tarkastelussa työpöytä, joka ei ole kyllä työntekoa vielä juuri nähnyt vaan toimii laittautumispaikkanani kuten kuvassa näkyvistä esineistä voi päätellä. 

Tässä vielä lähikuvaa noista pöydältä löytyvistä värikkäistä kipposista. Täällä myydään jälkiruokia, joiden mukana tulee aina tuollainen keraaminen astia, jotka on mun mielestä aika vinkeitä säilytyspaikkoja kelloille, koruille ja ponnareille.

Toivottavasti selventävä kuva sisäänkäynnistä. Tuohon peiliin olisi kiva viritellä jonkin sortin fairy lightsit, jos löydän jostain omaa silmää miellyttävät.

Heti ovesta vasemmalla jättiläismäinen nojatuoli ja tätä menoa piakkoin liian pieneksi osoittautuva vaatelipasto.

Lampun sain itse valkata Ikeasta ja lintuhäkki on Walesin tuliaisia.

Lipaston vieressä on myös vaatekaapin tapainen, jossa säilytän mekkoja, neuleita, harvemmin käytössä olevia kenkiä, matkalaukkuja, pyykkien kuivaustelinettä ja herkkuvarastojani.

Siitä vasemmalla vähän järkevämmän kokoinen nojatuoli, jota käytän kyllä tällä hetkellä kirjahyllynä.

Sitten siirrytäänkin paikkaan, jossa vietän ehdottomasti eniten aikaa huoneessani. Nukuttuani vuosia sängyssä, joka mulla on ollut 4-vuotiaasta, oon ollut suorastaan haltioissani koska king-sized bed! Oli ihan kauheaa jakaa sänky siskon kanssa viime viikolla, vaikka oonkin aina yhtä liikkuvainen kuin kuolleet nukkuessani. Dataillessa tykkään kyllä, kun voi loikoilla miten mielii eikä tila lopu kesken. Päiväpeiton sain kanssa valita Ikeasta, kun käytiin siellä loppukesästä host-perheen kanssa.

Kierroksen viimeistelee ikkunan edustalle sijoitettu sohva, jossa tykkään lueskella, katsella auringonlaskuja ja lasia vasten juoksevia sadepisaroita sun muuta yhtä tunnelmallista. Sen juurella vähän vähemmän tunnelmallinen pistorasia joka suuntaan risteilevine johtoineen. 

Kaiken kaikkiaan tykkään tästä huoneesta melkeinpä enemmän kuin Suomi-kodista löytyvästä. En tiedä miten hyvin kuvista valottuu huoneen tilavuus, mutta jos tänne kuitenkin mahtuu kaksi nojatuolia, pöytä, iso lipasto, sohva ja parisänky niin pitää sen aika iso olla. Ihanaa elää vähän minimalistisemmassa ympäristössä, kun Suomessa kaikki 19-vuoden aikana haalitut tavarat on tungettu puolet pienempään tilaan.

You can't have a rainbow without a little rain.

Viime viikko oli mun ensimmäinen ei-niin-hyvä täällä, kun vähän kaiken suhteen tuntui tulevan takapakkia. Yhden vähemmän onnistuneen illallisen jälkeen meni ne pienetkin itsevarmuuden rippeet kokkaamiseen, jotka olin onnistunut kasvattamaan. Lasten kanssa puolestaam tuli epätavallisen monta episodia, joista päällimmäisenä jäi mieleen yksi babysittaus-ilta, jolloin poika itki 45 minuuttia äitiään enkä saanut rauhoiteltua sitä ennen kuin vanhemmat tuli kotiin. Hostitkin tuntui jotenkin ignooraavan mua ja tiskialtaaseen huolettomasti jätetyt astiat ärsytti huomattavasti tavallista enemmän.

Yritin pitkin viikkoa selvitellä itselleni mistä tää alamäki oikein alkoi enkä oikein keksinyt muuta syytä kuin oman perheen vierailun, joka ilmeisesti laittoi mut takaisin johonkin tehdasasetuksiin. Kyselin itseltäni voisko tämä nyt olla vihdoin sitä koti-ikävää, kun kolmen kuukauden merkkipaalu au pairinakin tuli juuri ohitettua, mutta ei se kyllä oikein sellaiselta tuntunut. Ennemmin porukat toi mukanaan sen Suomeen jääneen murehtijaluonteeni, josta jossain postauksessa jo mainitsinkin. Tän oivalluksen jälkeen tajusin, että viikossa oli paljon hyvääkin, mutta keskityin vaan liikaa niihin negatiivisiin juttuihin ja muiden tekemisten ylianalysointiin. 

Esimerkiksi lauantaina ajeltiin perheen kanssa Stonehengelle ja vietettiin oikein kiva päivä auto-ongelmista huolimatta. Perjantaina puolestaan skypettelin reilut kolme tuntia kavereiden kanssa, kun ne oli kerrankin kaikki samassa paikassa yhtä aikaa. Oli huojentavaa huomata, etten ole onnistunut polttamaan kaikkia siltoja Suomen päähän vaan mulla on edelleen syitä palata sinne. Rahankäyttökin pysyi kerrankin hanskassa, ja käytin koko viikon aikana huimat kaksi puntaa. Lisäksi ihan säikähdin, kun löysin eräänä päivänä itseni selailemasta tänne raahaamiani koulukirjoja. En olisi uskonut, että neljä kuukautta riittäisi yo- ja pääsykoerumbasta toipumiseen, mutta uskokaa tai älkää, mun tekee taas mieli opiskella! 

Eikä lastenkaan kanssa tarkemmin ajatellen niin kauheaa ollut. Yhtenä päivänä sain houkuteltua tytön piirtelemään ainaisen iPadin tuijottelun sijaan ja viikon ensimmäisenä babysittausiltana lapset meni kiltisti nukkumaan sen jälkeen, kun oltiin tehty vähän varjokuvia seinälle. Ja sen hirveän itkuparkuillankin poika oli unohtanut jo seuraavana aamuna. Lisäksi tajusin, ettei ne hostitkaan loputtomiin jaksa huolehtia mun viihtyvyydestä, vaan asiaa auttaa huomattavasti, jos menen itse puolitiehen vastaan, lakkaan hermoilemasta ollaanko mun työskentelyyn edelleen tyytyväisiä ja keskityn sen sijaan nauttimaan ajastani täällä. 

Tähän maanantaiaamuun heräsinkin sitten uudelleen asennoituneena, ja ilmeisesti paljon on siitä omasta attitudesta kiinni, kun viime viikon kirous lankesi ja mulla oli oikein hyvä päivä.

Tässä lupailemani jatko-osa edelliseen postaukseen! Sunnuntaihin heräsin yllättävän hyvin nukutun yön jälkeen, kävin luovuttamassa hostellihuoneen avaimen ja heittämässä painavimmat matkatavarat bussiaseman luggage storageen. Sen jälkeen käväisin kaupasta aamupalaa ja lähdin etsimään jotain kivaa paikkaa sen nauttimiseen. Lopulta tyydyin vaan istumaan Natural History Museumin edustalta bongaamalleni penkille, kun halusin aamupäivästä käydä kiertämässä jonkun museon. Tuli ihan kesälomareissu mieleen, kun aurinko lämmitti kasvoja ja söin samanlaisen supertäyttävän M&S:n aamupalamuffinssin kuin useana aamuna silloin.

Syötyäni liityin jonon jatkoksi ja räpsin kuvia museorakennuksesta, joka oli aika uskomaton kaikkine eläimellisine yksityiskohtineen.

Sisällä mut otti aulassa vastaan tällainen luisevampi kaveri.

Nähtävää tuntui olevan joka puolella, joten sain taas vaivata päätäni yrittäessäni päättää mihin suuntaan lähteä, että ehtisin nähdä mahdollisimman paljon.

Nämä täytetyt elukat oli kyllä vähän raukkoja, kattokaa nyt tuota vesinokkaeläintäkin. Voisko murheellisempaa olla?

10-vuotias minä olisi varmaan seonnut innostuksesta tuolla dinosaurus-osastolla, mutta nyt melkein kaduin sinne eksymistä, koska en todellakaan ollut ainoa vierailija, jota kyseinen näyttely kiinnosti.

Ehkä eniten tykkäsin Cocoon-nimisestä modernimmasta siivestä, joka oli ovelasti piilotettu päärakennuksen taakse. Siellä tarjoutui mahdollisuus tutustua tutkijoiden työhön ja kokoelmista huolehtimiseen. Oiskohan tässä mulle tulevaisuuden ammatti?

Museosta taiteilin itseni bussilla kauemmas keskustasta Kingstoniin. Tuli kyllä huomattua, ettei kuskit olleet ihan yhtä auttavaisia kuin oon tottunut. Esimerkkinä nyt vaikka se, kun näin oikean numeron bussin seisomassa tyhjillään pysäkillä, ja menin kysymään kuskilta onko tämä auto menossa siihen ja siihen paikkaan, mutten ikinä saanut vastausta, kun kuski kohteli mua kuin ilmaa. Haluaisiko joku paremmin perillä oleva selventää mulle onko tää jotain yleistäkin Lontoon bussietikettiä vai? 

Lopulta pääsin kuitenkin kohteeseeni eli Richmond Parkiin, joka on suurin Lontoon kuninkaallisista puistoista. Siellä vaeltelee vapaana muun muassa saksanhirviä ja kuusipeuroja, joita lähdin ensisijaisesti kamerani kanssa metsästämään.

Ja eipä aikaakaan, kun siellä jo ensimmäinen sarvipää metsän siimeksessä komeili. Kyseinen yksilö oli kyllä vähän ujo, joten lähdin etsimään kuvauksellisempia otuksia syvemmältä puistosta.

Matkan varrella kiertelin myös Isabella Plantationin, jonne oli peuroilta pääsy kielletty sinne istutettujen eksoottisien kasvien takia.

Ihmettelin aina aika ajoin kuulemaani mylvintää, jonka lähde paljastui tullessani isolle ruohoaukealle. Hirvethän ne siellä mölisi! Yllä oleva otus ei kyllä kameraa juuri arastellut, vaan katsoin itse parhaaksi pitää kiinni turvavälistä, kun nuo sarvet oli sen verran vaikuttavat.

Takaisin keskustaan pääsemisestä meinasi taas kehkeytyä aikamoinen seikkailu, kun kaikilla saman numeron busseilla ei sitten ollutkaan sama päämäärä, ja reititkin vaihtui noin vaan lennosta. Yhdessä vaiheessa löysin itseni aivan tuntemattomasta osasta Lontoota ja pysäkiltä, jossa ei tietenkään ollut kunnon bussiaikatauluja. Kaiken hyvän lisäksi puhelimessa oli 5 % akkua jäljellä ja puolen tunnin sisällä olisi pitänyt olla matkalla kohti Oxfordia. 

Lopulta hyppäsin vaan johonkin autoon toivoen sen vievän mut edes lähelle metroasemaa, mutta epätoivohan siinä iski, kun sekin jätti monen kilometrin päähän päämäärästä. Onneksi joku ihana nuori mies sitten huomasi, että täällä on nyt damsel in distress, opasti mut oikeaan autoon jääden vielä pois samalla pysäkillä mun kanssa. Ihan hyvissä ajoin ehdin sitten Oxfrodin bussiinikin, mutta voin sanoa ettei kyllä ihan heti tee mieli hypätä Lontoon double-deckereihin, hrr.

Crazy something normal, we don't need advice.

Tässä postauksessa juttua jo parin viikon takaisesta Lontoon reissusta. Kahden peräkkäisen pääkaupungissa vietetyn viikonlopun jälkeen täytyy kyllä myöntää, että taidan palata paikan päälle seuraavan kerran vasta joululahjaostoksille... Mutta toissaperjantaina suuntasin siis heti illallisen jälkeen kohti Oxfordin linja-autoasemaa ja Lontoota. Oxfordissakin on oma "tube" eli bussi, joka operoi tuota väliä 10 minuutin välein 24/7 ja liput voi parhaillaan maksaa huimat 1 puntaa, jos ne varaa tarpeeksi ajoissa. Pahaksi onneksi myöhästyin kuitenkin parilla minuutilla omalta vuoroltani, mutta ihana bussikuski päästi mut heti seuraavaan autoon samaisella lipulla!

Matka kesti puolisentoista tuntia ja meni kyllä tosi nopeasti, kun ajoneuvo oli niin luksus verrattuna perus double-deckereihin, jotka kolisee välistä niin, että kotiin päästessä huomaa korvien soivan. Tämä auto oli kuitenkin niin hiljainen, että musiikkiakin pystyi kuuntelemaan kääntämättä kuulokkeiden volia kaakkoon. Lisäksi matkanteko sujui kuin pumpulissa ilman turhia tärinöitä. Ja oli kyllä aika cool mennä yöbussilla, kun suurimman osan matkasta ikkunan takana näkyi pelkkää mustaa, joka vaihtui Lontoon päässä öisen suurkaupungin valoihin.

Asemalla mua oli vastassa vaihteen vuoksi matkaseuraa, jotka oli ollut tarkoitus tavata jo bussissa, jos en olisi myöhästynyt. Oltiin liikenteessä siis muutaman muun oxfordilaisen au pairin kanssa ja jaettiin neljän hengen private room hostellissa. Mulle tuli tosin jo ensimmäisen illan aikana selväksi, ettei meidän kemiat oikein kohdanneet, joten loppuajan huitelin menemään aika lailla itsekseni.

Kyseessä oli eka kertani hostellissa, ja pari yötä siellä vietettyäni uskon voivani sanoa, ettei ollut ihan mun paikka. Huoneesta löytyi lähinnä sängyt ja niistäkin puski jouset läpi, pistorasiat ei toimineet, suihku oli homeessa, vessassa ei ollut käsipaperia, kettiön varustus rajoittui vedenkeittimeen, ja lukollista tavaransäilytyspaikkaa ei ollut olemassakaan. Mutta ainakaan ei näkynyt torakoita.

Kaikki muut oli saapumisiltana niin väsyneitä, ettei ne jaksaneet M&S Simply Foodia kauemmaksi raahautua, joten tyydyin sitten itsekin menemään hyvissä ajoin nukkumaan. Tosin ei siitä nukkumisesta kyllä oikein mitään tullut, kun yksi seuralaisista yski koko yön... Aamulla lemppasinkin muut ja lähdin suunnittelemaan näpsäkkää turistikierrosta Suomen porukoilleni, jotka tuli vierailemaan seuraavana viikonloppuna.

Tällä kertaa Lontoo ei ollut ihan niin auringonpaisteinen kuin viime kohtaamisella.

Sain kuin sainkin kyhäiltyä jonkinlaisen tourin keskeisimmistä turistirysistä, minkä jälkeen suuntasin vielä pariksi tunniksi Oxford Streetille ihan kuin en olisi vielä saanut tarpeekseni vastaantulijoiden väistelystä.

Ostoskassit hostellille heitettyäni huomasin, että aurinko oli päättänyt sittenkin ilmiintyä harmaiden pilvien takaa, ja lähdin vielä iltakävelylle Hyde Parkiin. 

Upean auringonlaskun jälkeen alkoi hämärtää varsin nopeasti. Ajattelin ottaa vielä pari kuvaa ankkalammesta, mutta eikös siihen ilmestynyt jostain vähän epäilyttävän kiiltokuvamainen herrasmies kalliinnäköisessä takissa ja teekuppi kourassa. Se sitten alkoi jututtaa mua enkä vieläkään tiedä, oliko mikään osa tarinoinnista totta. Ekonomisti herra ainakin väitti olevansa, jakeli mulle elämänohjeita ja yritti parhaansa mukaan saada mut luottamaan itseensä tarjoamalla uutta au pair -pestiä, kontakteja ja vakuuttelemalla, että hänen ystävilleen tapahtuu ainoastaan hyviä asioita.

Meni varmaan yli puoli tuntia ennen kuin pääsin miekkosesta eroon lähimmällä metroasemalla, ja siinäkin ajassa se ehti tyrkyttää puhelinnumeroaan lähemmäs kymmeneen kertaan. No, muistinpahan taas miksi en silloin viime reissullani uskaltautunut pimeällä ulos Lontoossa, kun niihin miljooniin ihmisiin mahtuu aina muutama vähän oudompi tyyppi... 

Lisää Lontoon seikkailuja huomenna, stay tuned!