keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Easter break day 6

Kuudennen reissupäivän aamuna oli jo vähän sellaiset fiilikset, että oispa kiva päästä ensi yöksi omaan sänkyyn nukkumaan. Au pairina ollessani oon löytänyt itsestäni enemmän seikkailunhalua kuin ikinä uskoin omistavani, mutta sellainen yhtäjaksoinen junasta junaan ja majapaikasta majapaikkaan liitely on pitemmän päälle kuluttavaa, etenkin jos päivät on yhtä täynnä toimintaa ja aikatauluja kuin mulla. Kyseisen päivän reissukohteena oli Norwich, jossa ei onneksi ollut niin valtavasti nähtävää, eli saatoin ottaa vaihteeksi vähän rauhallisemmin. Lisäksi ehdin jo aamulla kiikuttaa matkalaukkuni valmiiksi seuraavaan yöpymispaikkaan, eli ei tarvinnut illalla väsyneenä lähteä raahautumaan sen kanssa metroon.
Junamatka sujui rattoisasti bilsan kakkoskurssin kirjan parissa, joka oli tähän mennessä kulkenut repussa lähinnä ylimääräisenä painona. Ensivaikutelma itse Norwichista oli ehkä vähän pettynyt. Juna-asema sijaitsi jonkun matkan päässä keskustasta suht modernin näköisellä asuinalueella, jonka kerrostaloista tuli vähän liikaa mieleen Suomen yksitoikkoinen arkkitehtuuri. Keskustaan päästyäni alkoi vastaan kuitenkin tulla nättejä kujia pikku putiikkeineen. Shoppailun puolesta Norwich kuuluukin UK:n top 10:een, mutta itse yritin budjettini puolesta pysytellä vähän kauempana kaupoista, ja etsiydyin sen sijaan kaupungin läpi virtaavan Wensum-joen varteen.
Joelta jatkoin yhdelle Norwichin tunnetuimmista nähtävyyksistä, joka oli, yllätys yllätys, katedraali. Sen tiluksilla aikani haahuiltuani jatkoin vähintään yhtä epämääräistä haahuilua periaatteella "no tuo katu näyttää kiinnostavalta, menenpä sinne".
Puolivahingossa löysin paikkaan nimeltä Elm Hill, jota olin aiemmin katsellut TripAdvisorista. Kyseessä oli mukulakivikatujen ja pienen aukion muodostama pala keskiaikaista kaupunginosaa. Itse aukiosta en kyllä valitettavasti saanut kunnon kuvaa, kun eiköhän keskelle sitä oltu parkkeerattu erittäin epäkuvauksellinen kuorma-auto.
Siinäpä se päivä aika lailla hujahtikin, ja oli aika suunnata illaksi Lontooseen. Mun sen kertaisen hotellin seinät oli kuin paperia, ja sain pari tuntia kuunnella viereisen huoneen asukkaiden Lady Gaga -partyja ennen kuin ne siirtyi jatkamaan niitä johonkin muualle. Mutta paikan wi-fi toimi kerrankin niin kuin luvattiin, ja tää tyttö selasi onnellisena puhelinta yli kolme tuntia putkeen! Muistan, kuinka mietittiin joskus host-iän kanssa, että pitäisi olla olemassa sellainen sivusto, jonne ihmiset saisi arvostella, miten hyvä jonkun hotellin wi-fi todellisuudessa on. Sellainen ois kyllä loistoidea, liian monta kertaa on mennyt hermot armottoman hitaiden yhteyksien takia. Tän hotellin viiden tähden wi-fin ansiosta pääsin kuitenkin katsastamaan kaikki reissaillessa missaamani blogi- ja vlogipäivitykset, minkä jälkeen saatoin nukahtaa hyvillä mielin.

tiistai 28. huhtikuuta 2015

Easter break day 5

Viidennen päivän aamuna heräsin taas lontooloisesta hostellista, josta etenin Victoria Coach Stationille. Hyppäsin Canterburyyn lähtevään bussiin, ja vasta siellä hetken istuttuani tajusin tehneeni varsinaisen emämunauksen. Olin unohtanut kamerani akun laturiin, jonka olin aamulla survonut matkalaukkuuni, joka oli puolestaan sillä hetkellä hostellin säilytyslokerossa. Ketutti ihan vietävästi. Loppujen lopuksi päivästä tuli kuitenkin sen verran aktiivinen, ettei kuvaamiseen olisi aikaa juuri edes jäänyt. Eikä nämä puhelinräpsytkään näköjään onneksi aivan toivotonta pikselimössöä ole.
Olin etukäteen varannut pyörän tarkoituksenani polkaista paikallinen 30 mailin lenkki. Pyörävuokraamoa etsiskellessäni ehdin samalla luoda pikaisen silmäyksen Canterburyyn, jota olisi voinut jäädä katselemaan pitempäänkin paremmalla ajalla. Mun bussi oli myöhästynyt reilulla puolella tunnilla, ja aikaa explooraamiseen oli tuttuun tapaan rajatusti, joten jouduin vähän hoppuilemaan.
Kent Cycle Hiren toimisto osoittautui yllättävän vaikeaksi löytää, mutta pienen hakoteillä harhailun jälkeen päädyin oikeaan paikkaan. Uljas mustani oli jo pihalla odottelemassa, ja kun pyöräpoika iski vielä reittikartan tankoon ja ohjeisti mut alkuun (sillä oli muuten aika hassu aksentti, park kuulosti ihan kuin se olisi sanonut Barack) saattoi matkanteko alkaa. En olisi viime syksynä Englannissa ekaa kertaa pyöräillessäni uskonut, että menisin jossain vaiheessa huvikseni polkemaan. Nytkin jännitti niin paljon, että pyysin erikseen kypärän ja talutin ruuhkaisimman osuuden matkasta. Vähän rauhallisemmille seuduille päästyäni uskaltauduin lopulta hyppäämään satulaan.
Crab and Winkle Way eli reitti, jota lähdin seuraamaan, kulki pääasiassa rauhallisia pikkuteitä jahka Canterburyn keskustasta oli selvitty. Opasteet olivat sen verran hyvät, ettei munkaan alkeellisilla kartanlukutaidoilla menty harhaan. Sää oli myös aika bueno. Taas sai viilettää lyhythihaisella, ja oli itse asiassa sairaan kivaa päästä kunnolla pyöräilemään pitkästä aikaa!
Noin tunnin päästä metsät ja pellot vaihtui merimaisemiin, kun ohitin Whitstable-nimisen lähikaupungin, ja siirryin seurailemaan Oyster Bay Trailia. Aurinkoinen sää muuttui yhtäkkiä kostean sumuiseksi, ja piti heittää takki takaisin niskaan, kun tuuli niin kylmästi. Osittain siitä syystä, ja osittain huomattavasti yksitoikkoisemman reitin takia, matkanteko tuntui hidastuvan ja alkoi vähän huolettaa, ehtisinkö ajoissa takaisin Lontooseen lähtevään bussiin. Pyörän satula tuntui olevan turhan matalalla, päätä särki ja jäljellä olevaa matkaa oli hankalaa arvioida kartasta. Mietin jo, pitäiskö jättää pyörä seuraavaan vastaantulevaan vuokraamoon, joita oli reitin varrella kolme kappaletta.
Lyhyen breikin ja Kit Katin jälkeen polkeminen jatkui kuitenkin uudella tarmolla, ja pian saavuinkin reitissä osuudelle nimeltä Herne Bay Link. Tämä kohta oli ainut, jossa onnistuin menemään harhaan. Yritin löytää mahdollisimman vähäliikenteisiä teitä, mutta päädyin lopulta pyöräilemään jonkun matkaa moottoritien laitaa... Lopulta pääsin etsimälleni Blean Wood Trailille, joka johdatti mut luonnonsuojelualueen läpi takaisin Canterburyyn. Oli kyllä hyvä päätös valita käyttöön maastopyörä, koska jossain välissä polku kävi aika hankalakulkuiseksi, ja sain nostella menopeliäni muun muassa kaatuneiden puunrunkojen yli.
Loppureitistä ajauduin vielä vähän omille teilleni, mutta ehkä se oli tarkoituskin, koska sain sattumalta sievät panoraamanäkymät Canterburysta. Palasin vuokraamolle ihan ajallaan, ja loppumatkan poljin itse asiassa jo muina miehinä muun liikenteen seassa. Käsimerkitkin tuli automaattisesti, vaikken ole eläissäni sellaisiin joutunut turvautumaan. Ennen lähtöäni ehdin napata Subwaysta vähän evästä bussiin, ja ei ole kyllä ikinä kalkkunasubi maistunut yhtä hyvältä kuin silloin, kun en ollut tuon päivän aikana ehtinyt haukata mitään muuta kuin sen Kit Katin. 

Aktiivisen päivän päätteeksi en olisi jaksanut mitään ylimääräistä säätöä, mutta enköhän Lontoon päässä huomannut hävittäneeni Oysterini. No, onneksi siellä oli jäljellä enää pari puntaa ja uuden sai kätevästi metroaseman automaatista. Sitten piti vielä jaksaa raahata laukku toiselle hostellille, kun olin majoituksia varatessani päättänyt kartoittaa tarjontaa, minkä takia yövyin joka yö eri paikassa. Uusi hostelli oli siitä kiva, että sängyissä oli verhot. Suihku oli puolestaan melko kummallinen ja lakanat piti vaihtaa itse, mutta uni tuli kaiken reippailun jälkeen nopeasti, ja nukkamassahan siellä lähinnä käytiin.

maanantai 27. huhtikuuta 2015

Here comes the sun.


Eilisestä valituspostauksesta jäi sen verran ikävä maku suuhun, että ajattelin tulla paikkaamaan kiiltokuvaani julkaisemalla kivapäivä-postauksen. Kävin tänään nimittäin piiitkästä aikaa päiväkävelyllä lasten ollessa koulussa! Ennen pääsykoehelvettiini vajoamista mulla oli tapana käydä päiväkävelyillä useamman kerran viikossa, mutta viime kuukausina oon poistunut talosta lähinnä aamulla viedessäni lapset kouluun ja iltapäivällä hakiessani ne sieltä. Ollaan me tosin käyty pari kertaa viikossa puistossa koulun jälkeen, mutta silloinkin oon raahannut jonkun opuksen mukanani ja selaillut sitä pitäen samalla silmällä lapsia, mikä ei ole ollut erityisen virkistävää. 
Tänään ulkoilin puolitoista tuntia, ja kävin ikuistamassa vakkari-iltalenkkini kuviin. Oli outoa nähdä se päivänvalossa, kun verkkokalvoille on iskostunut talvikuukausien sysipimeys. Silloin sain aina puhelimen taskulampun kanssa suunnistaa yhden valaisemattoman polun, ja sydän kurkussa odottaa, milloin jokin hyökkää puskista kimppuun.
Ajoitin lenkkini ehkä vähän huonosti, kun tuli kiire kauppaan ennen lasten hakua, enkä ehtinyt syödä kunnolla välipalaa. Siksi olinkin vähän uuvuksissa loppupäivän, mutta kyllä ulkoilma sen verran hyvää teki, että yritän jatkossa käydä haukkaamassa sitä vähän useammin. Jos nyt tosiaan pitäydyn päätöksessäni jättää menemättä biologian valintakokeisiin, multa tippuu 5 kirjaa pois luku-urakasta, jolloin se saattaisi jopa onnistua. 
Muuten päivä oli aika perus. Ostin uusia muroja kokeiluun ja marjoja siinä toivossa, että saisin korvattua niillä karkit. Vein omat lapset ja poitsun kaverin Albert Parkiin, missä ne innostui leikkimään real life Minecraftiä, mikä on tällä hetkellä kova sana lasten keskuudessa. Tein illalliseksi kanapastaa, jota syödessä katsottiin pari mulle ennennäkemätöntä jaksoa Big Bang Theorya. Sen jälkeen tiskasin tuttuun tapaan astiat, siirsin kamerasta kuvat koneelle ja nakuttelin tämän postauksen. Lisäksi ehdin muokata lisää pääsiäislomaviikon kuvia, joten huomenna jatkuu taas niiden purkaminen blogiin.

sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Nobody here's perfect, but everyone's to blame.

Tää kuva saa mun pääsykokeisiin lukemisen näyttämään varsin rennolta, mutta tällä viikolla se on kyllä ollut kaikkea muuta. Tajusin viime sunnuntaina, että mulla on enää kuukausi aikaa valmistautua, ja vaikka oonkin aloittanut urakkani jo hyvissä ajoin, niin siitä huolimatta iski päälle yo-kirjoitusten yhteydessä tutuksi tullut ahdistus. Yhtäkkiä aikaa ei tuntunut löytyvän enää mihinkään, mutta lähes kaikesta löytyi jotain aihetta ärsyyntymiseen. 
Tällä hetkellä oon onneksi päässyt pahimman ärsytyksen yli, mutta nyt tilalle on tullut epävarmuus siitä, olikohan mun yhteishakukohteet sittenkään ihan loppuun asti mietitty. Oon siis tänä keväänä hakemassa kahteen kohteeseen, biologiaan ja farmasiaan. Farmasian pääsykokeen oon jo kerran käynyt feilaamassa, mutta kiinnostus bilsaan heräsi vasta viime kesänä, kun joku heitti, että mustahan vois tulla biologi. Oon aina ollut äärettömän kiinnostunut kaikesta luontoon liittyvästä, ja ois ihan unelma päästä työskentelemään sen parissa. Toisaalta biologien työllisyystilanne näyttäisi olevan farmasisteja epävarmempi, ja monet siltä alalta valmistuneet tuntuu päätyvän opettajiksi ja professoreiksi, mikä ei taas ole ollenkaan mun juttu. Farmasiaan mulla ei ehkä ole yhtä suurta kutsumusta, mutta proviisori on siitä huolimatta ollut mun uravalinnoista ykkönen useamman vuoden ajan. 
Ihanteellisinta olisi, jos löytyisi joku ammatti, jossa yhdistyisi sekä biologia että lääketiede. Ja sellainenhan löytyy, nimittäin biolääketiede, jonka hoksasin sopivasti pari päivää yhteishaun päättymisen jälkeen. Se ois ollut ihan täysosuma, mikään ala ei ole tähän mennessä tuntunut yhtä houkuttelevalta. Voi opo, missä olit silloin, kun sinua niin tarvitsin? 

Tällä hetkellä tekisi mieli jättää kokonaan ilmestymättä bilsan valintakokeisiin, ja keskittyä täysillä farmasiaan, jonne sisäänpääsyyn luotan muutenkin enemmän, kun oon viime kerrasta viisastuneena osannut valmistautua paremmin. Lisäksi siellä olisi helpompi hyväksilukea kursseja biolääkiksen puolelle. Tai voisihan olla niin, että farmasia tuntuisikin lopulta niin omalta jutulta, etten enää edes haikailisi muualle. Loputonta paasausta aiheesta, joka ei varmaan ketään voisi vähempää kiinnostaa, mutta joka pyörii nyt niin jatkuvasti ajatuksissa, että oli pakko saada purkaa se jonnekin. 
Muuten tää on kyllä ollut taas ihan jees viikko, ainakin säiden puolesta. Lapset on olleet paremmalla tuulella, kun aurinko paistaa, ja piristäneet munkin päiviä. Pojalle on muuten koulussa käynyt viime aikoina aika paljon haavereita, ja tällä viikolla kotiin tuli ennätykselliset kolme lappua pikku onnettomuuksista. Perjantaina jouduin hakemaan sen pois kesken päivän, kun raukka oli lunch breakillä kaatuessaan lyönyt päänsä. Ei se onneksi kauhean tärähtäneeltä vaikuttanut, mut säikäyttihän tuo kieltämättä vähän. 
Viikonloppu ei ollut paljon viikkoa kummoisempi. Kohokohta oli varmaan lauantain park run, jolloin paransin enkkaani minuutilla, kiitos kanssajuoksijoiden tsemppauksen. Käväisin myös Asdassa palauttamassa jonkun ihme pöllökoristeen, jonka ne oli vahingossa laittaneet mun verkkotilauksen mukana, ja ostin samalla kaikkia ostoslistan välttämättömyyksiä hiusharjasta ripsiväriin. Lauantai-iltana mun koko viikon kestänyt alavireisyys koki huippunsa, ja päädyin katsomaan pitkästä aikaa Titanicin, mikä ei sanottavasti nostattanut mielialaa.
Tänä aamuna olin kerrankin ajatellut nukkua niin pitkään, kuin nukutti, mutta toisin kävi. Lapset päätti alkaa yhdeksältä lennättää uutta radio-ohjattavaa helikopteriaan, josta lähtevä ääni vastasi melkein oikeaa sellaista. Päivällä sain kuitenkin ahkerasti opiskeltua yli viisi tuntia, kun hostit oli esittelemässä Oxfordia tuttavaperheelleen. Myöhemmin ne käväisi kaikki vielä meillä, ja lähti ulos syömään - eikä mua kutsuttu mukaan. Ehkä ne ajatteli, että jatkan mieluummin lukemista, mutta olin kyllä kieltämättä aika yllättynyt, kun yleensä mut otetaan aina messiin. Käärmeissäni lähdin Tescoon ostamaan ittelleni edes jotain suuhunpantavaa. Matkalla satuin törmäämään Giulioon, ja sain onneksi helpottaa kiukkuani jakamalla karun kohtaloni. Lähtisköhän huomenna uusi viikko uudella energialla?

torstai 23. huhtikuuta 2015

Easter break day 4

Neljäs pääsiäislomapäivä alkoi viikon ensimmäisten kunnon yöunien jälkeen (miten ihmiset pystyy nukkumaan Lontoon metelissä?) englantilaisella aamiaisella, jolla selvisin pitkälle iltapäivään asti. Juna takaisin Lontooseen lähtisi iltakuudelta, joten mulla oli koko päivä aikaa vaellella Windermeren ympäristössä. Lähdinkin nauttimaan luonnonrauhasta heti huoneen luovutettuani, ja aamuaurinko lämitti jo sen verran mukavasti, että sain kietaista takin saman tien vyötäisille.
Olin ilmeisesti jo tämän selfien ottohetkellä ehtinyt käräyttää naamani, vaikka tajusin sen itse vasta seuraavana päivänä. Toinen kerta eläissäni, kun oon palanut auringossa, ja se ensimmäinenkin tapahtui täällä Englannissa. Ei suomalainen kalkkilaivan kapteeni -hipiä kestä edes näin eteläisillä leveyspiireillä.
Tää kuva on otettu ensimmäiseltä vuorelta, jonka valloitin. Kyseessä oli vajaan mailin päässä Windermeren kylästä sijainnut Orrest Head, joka oli myös kuuluisan brittiläisen ylänkökävelijän (järkevämpää suomennosta fell walkerille?) Alfred Wainwrightin ensikosketus Lake Districin henkeäsalpaaviin maisemiin. Alla on kuva rinteelle pystytetystä infotaulusta, jossa on lainaus kyseisen miekkosen muistelmista. Kuvaa paikan vaikuttavuutta aika osuvasti. 
Ylängöltä jatkoin vähän alavammille maille, ja päädyin lopulta tekemään aika paljon pitemmän lenkin kuin olin etukäteen suunnitellut. Eikä pääsyynä ollut tällä kertaa mun olemattomat kartanlukutaidot vaan vanha kunnon intohimo vaellukseen, jota en ollut päässyt harrastamaan aikoihin. Pakko päästä vielä joku päivä kiertämään paikkaa kunnolla ja paremmin varustautuneena!
Kävellessä vastaan tuli hassunnäköisiä ylämaan karjan edustajia, jotka oli onneksi omassa aitauksessaan. Ois saattanut mun reissu päättyä nimittäin lyhyeen, jos reitti ois kulkenut niiden laitumen läpi. Lampaista vielä selvisin, vaikka yhtä niistäkin katsoin parhaaksi paeta muurin taakse, kun se lähti tekemään lähempää tuttavuutta. Mutta karitsoja en paennut, ne oli valloittavia!
Lopulta mun pitkäksi venähtäneen aamulenkin päätti keskellä reittiäni räksyttävä koira, jota en pelkurina uskaltanut lähteä ohittamaan. Onneksi en sillä hetkellä ollut enää keskellä ei mitään, vaan lähimmälle tielle ja bussipysäkille oli vain parinkymmenen minuutin kävelymatka. Lake Districillä tosiaan kulkee jonkun verran busseja kylien välillä, joista yksi on avokattoinen maisemabussi, jolla pääsin nyt itsekin huristelemaan. Oli vasta iltapäivä, joten otin lipun paikkaan nimeltä Bowness-on-Windermere. 
Ostin kesän ekan jäätelön ja istuin järven rannalle tunnustelemaan paikan yleistä ilmapiiriä. Kyseessä oli selvästi Windermereä turistimpi kylä, joka koostui lähinnä matkamuistopuodeista, venevuokraamoista, kahviloista ja niistä jäätelökioskeistä. Taisipa sieltä löytyä jopa pieni elokuvateatteri!  
Bownessissa aikani pyörittyäni busseilin takaisin Windermereen, ja koska aikaa oli vielä jäljellä, etsiydyin jälleen kerran järven tuntumaan. 
Rantaan oli Windermeren keskustasta huomattavasti pitempi matka kuin Bownessista, ja vaikka kävely alkoikin tässä vaiheessa ottaa jo aika koville, niin oli perille pääseminen sen arvoista. Päädyin unealiaaseen pikkupoukamaan, jossa ei näkynyt ristin sielua. Ainoat äänet oli hiljaa liplattavat laineet, satunnaiset vesilintujen huudot ja kauempana ulapalla seilaavien alusten moottorit. Ehdin nauttia rauhasta kymmenisen minuuttia, minkä jälkeen oli pakko suunnata juna-asemalle, mikä tuntui tyhmimmältä ikinä.
Oon nähnyt ja kokenut au pair -vuotenani aivan mielettömiä juttuja, ja aiemmin on ollut suorastaan mahdotonta laittaa niitä parhausjärjestykseen. Lake District jätti kuitenkin niin lähtemättömän vaikutuksen, että saattaisin uskaltaa väittää sen olleen ykkönen kaikista reissukohteistani. Sydän jäi vaeltelemaan vuorien, vihreiden kukkuloiden ja järvien keskelle, ja tiedän, ettei tämä ei jäänyt viimeiseksi kerrakseni tuolla.