It's an end of an era.

Lauantai oli mun viimeinen kokonainen päivä Englannissa. Host-äiti joutui valitettavasti olemaan töissä koko viikonlopun, mutta meillä oli tarkoitus viettää pienimuotoisia läksiäisiä loppuperheen voimin. Sitä ennen halusin kuitenkin olla vähän aikaa yksin ja jättää hyvästit Abingdonille. Ja mikäs sen parempi tapa siihen, kuin County Hall Museumissa vierailu. Kiertelin kyseisen pikku museon viimeksi ensimmäisellä viikollani täällä. Nyt oli nostalgista silmäillä läpi samat esineet ja infokyltit uudemman kerran, ja huomata siinä sivussa omaksuneensa jossain vaiheessa Abingdonin historian pääpiirteet. 

Ostin itselleni gift shopista mennyttä ja nykyistä Abingdonia esittelevän kirjan, ja kipusin vielä kerran museon kattotasanteelle tervehtimään kaupunkia. Olin selvinnyt koko aamun itkemättä tähän asti, mutta tuolla oli pakko vuodattaa pari kyyneltä. Tunnen itseni niin etuoikeutetuksi, että sain viettää vuoden juuri täällä. Mikään muu paikka Englannissa ei tule koskaan tuntumaan samalla tavalla kodilta.

Heitettyäni Abingdonille sen ansaitsemat hyvästit suuntasin host-isän ja lasten kanssa Oxfordiin punttailemaan, eli pääsin viimein kokeilemaan puntingia! Kepin päässä en sentään heilunut, vaan sen tehtävän sai hoidella host-isä samalla, kun itse nautin pintillisen Pimm'siä, ja lapset sekoitti soppaa huitomalla airolla. 

Veneretken jälkeen käytiin syömässä italialaisessa, kippisteltiin lasilliset viiniä ja muisteltiin samalla, mitä kaikkea ollaan yhdessä nähty ja koettu. Tilattiin myös take-away annos host-äidille, ja käytiin pikaisesti moikkaamassa sitäkin. Lopuksi ajettiin vielä Tescoon ostamaan eväät huomista lentoa varten. Törmäsin siellä sattumalta Giulioon, joka oli juuri lopettelemassa työvuoroaan, ja ehdittiin kuin ehdittiinkin hyvästellä kasvotusten, vaikka luultiin meidän tiukkojen aikatalujen tehneen sen mahdottomaksi.

Kotona syötiin iltapalaksi jätskiä ja juotiin muutama tölkki siideriä. Muistan vielä, miten olin ihan äimistynyt, kun mulle tarjottiin lasillista heti ensimmäisenä iltanani host-perheessä. Nyt oon niin tottunut nauttimaan tölkillisen ruokajuomana, etten tiedä, miten tuun pärjäämään Suomessa ilman aitoa oikeaa Strongbowia. Tässä vaiheessa myös päivän ajaksi sisälle padotut tuntemukset huomenna koittavasta lähdöstä alkoi käydä mahdottomiksi työntää sivuun. Host-isän ei lopulta tarvinnut kysyä muuta, kuin oliko täältä lähteminen vaikeampaa kuin tänne tulo, saadakseen meikäläisen itkemään niin, etten pystynyt vastaamaan. Niin kova ikävä kuin mulla jääkin Englantia, niin kyllä mä tuun kaipaamaan kaikkein eniten tätä perhettä. Vaikkei meidän yhteiselo ole aina ollut yhtä ruusuilla tanssimista, tuntuu etten olisi voinut parempaa host-perhettä itselleni saada.

Sunnunti-aamuna kulutin huonosti nukutun yön jälkeen yli vartin syöden pientä puuroannosta, kun mikään ei tuntunut menevän alas. Sulloin loput kamppeeni matkalaukkuihin, viimeisenä huuhtaisemani teemukin, jonka sain aikoinaan tervetuliaislahjaksi (okei, se ei ollut ihan se alkuperäinen, koska kulutin sen loppuun aiemmin tänä vuonna, mutta identtinen kuitenkin). Sen jälkeen tuli päivän ensimmäisten hyvästien aika. Host-äiti teki lähtöä töihin samoihin aikoihin, kun me oltiin suuntaamassa lentokentälle. Ehdittiin siinä kuitenkin halata, ja sain kuulla sanat: "Olet ollut iso apu, ja aina tervetullut meille. Pidetään yhteyttä."

Seitsemän jälkeen hypättiin autoon ja suunnattiin host-isän ja lasten kanssa Heathrowille. Jouduttiin jonottomaan lähtöselvitykseen ja baggage dropiin yli tunti, minkä jälkeen tiskillä piti vielä setviä lasten saattopalvelu. Mun oli siis tarkoitus lentää lasten kanssa Helsinkiin, josta ne jatkaisi Ouluun viettämään kesälomaa. Finnairilta ei ollut mahdollista saada saattajaa vain osalle matkaa, mutta onneksi pääsin saattueen matkaan, vaikken lapsimatkustaja ollutkaan. Lopulta kaikkein raskainta oli varmaan sanoa hei heit host-sälle. Hassua, miten läheisen ystävän voi saada josta kusta, joka on sua puolet vanhempi. 

Sain huolestuneita katseita turvatarkastajilta räpeltäessäni onnettomana tavaroitani tarjottimille, ja yrittäessäni peitellä nyyhkytykset lasten tähden. Portilla olin jo vähän rauhoittunut, ja koneessa pystyin hillitsemään itseni aina siihen asti, kun lapset jossain vaiheessa nukahti. Sitten kaiveltiin nenäliinoja. Taakse jäi sateinen Lontoo, ja toisessa päässä odotti yhtä sateinen Helsinki-Vantaan lentokenttä. Siellä saatoin lapset niin pitkälle kuin mut päästettiin, kunnes jätin päivän kolmannet ja luojan kiitos viimeiset hyvästit. Niin päättyi mun ura au pairina. Odottelin laukkuni, iskin ne kärryihin ja suuntasin vastaanottoaulaan. Siellä tapasin siskoni kummisedän, joka kuskasi mut vähäksi aikaa Vantaalla asuvan ukkini luo odottelemaan Joensuuhun lähtevää junaa. Oli hirmu vaikeaa yrittää small talkata samalla, kun sisimmässä vallitsi tunne, jota voi kuvailla vain sanalla tyhjyys.

Kuuden jälkeen pääsin vihdoin juna-asemalle, jossa kummisetä meni ja nolasi mut värväämällä jonkun armeijapoitsun mulle laukkujen kantajaksi... Olisin mä ne itsekin saanut prkl... Tai sitten en. Tavaraahan oli tosiaan kolme isoa matkalaukullista + painava tietokonelaukku + reppu. Ja pari muuttolaatikkoa on vielä matkalla... Junassa kärvistelin sen reilut neljä tuntia potien kulttuurishokkia töykeän konduktöörin takia. Joensuuhun saavuin lähempänä yhtätoista illalla, mutta myöhäisestä ajankohdasta huolimatta mua odotti rakkaista ystävistä muodostunut vastaanottokomitea. Tungin tavarani äidin kyytiin, ja kävelin itse parin kilometrin matkan asemalta kotiin kavereiden kanssa. Illalla nukkumaan mennessä oli jo sellainen tunne, että ehkä tarina jatkuu, vaikka yksi pitkä ja tapahtumarikas luku tulikin päätökseensä.

Nyt oon ehtinyt olla Suomessa kolme päivää, ja yllättävän kivuttomasti oon lopulta alkanut palata elämääni täällä. Tuntuu, etten oikein vieläkään käsitä, etten oikeasti ole menossa takaisin Englantiin viimeistään parin viikon päästä, niin kuin yleensä Suomi-lomieni jälkeen. Oon yrittänyt pitää itseni mahdollisimman kiireisenä, viedä tilaa liialta ajattelulta. Osoitteenmuutos ja ilmoitus paluumuutosta Kelaan on tehty, työttömäksi työnhakijaksi ilmoittauduttu, avoimeen yliopistoon oltu yhteyksissä ja kaikki vähänkin turhat roinat heitetty kirpparisäkkeihin. Tänään alkoi myös kesätyöt mummolassa, eli kauaa ei tarvinnut haikailla kaappien ja ikkunoiden pesun perään.

Aina säännöllisin väliajoin jokin kuitenkin muistuttaa Englannista tai host-perheestä, ja iskee aivan järjetön ikävä. Musta tuntuu, että tää on se koti-ikävä, jota mun ois Englannissa pitänyt kokea, mutta jota en kertaakaan tuntenut. Enkä tiedä, mitä mun pitäisi siitä ajatella.

Suuren suuret kiitokset kaikille au pair -tarinoitani seuranneille! Vaikka tää seikkailu onkin nyt mun osalta ohi, jemmassa on vielä useampi reissupostaus ja varmasti muutakin pohdintaa aiheesta. Bloggailu jatkuu siis samaan tahtiin kuin ennen au pair -aikojakin, toivottavasti pysytte matkassa mukana!

This house no longer feels like home.

Mainitsin edellisessä postauksessa viime päivien olleen vähän kiireisiä, ja syy siihen on se, että me ei olla enää Bath Street family. Perjantai-iltana pakattiin suurin osa irtaimistosta pahvilaatikoihin, jotka roudasimme lauantaina uuteen taloon. Muuttomatka ei ollut pitkä, ehkä puolisen mailia, mutta kyllä siinä silti kokonainen päivä vierähti. Mun rooli oli lähinnä autella laatikoiden heivauksessa vuokrapakuun, ja niiden kuljetuksessa hissillä uuden kotitalon toiseen kerrokseen. Sen urakan jälkeen tilattiin Domino'silta pizzat ja korkattiin asunnon edelleen vieraalta tuntuva ruokapöytä.

Sunnuntaina aloitettiin aamu siivouspalaverilla Costassa, jonka jälkeen laitettiin hihat heilumaan, että saataisiin Bath Street siistiksi seuraavia asukkaitaan varten. Talo, jossa ollaan nyt asuttu, on tosiaan satoja vuosia vanha, joten osa liasta on niin pinttynyt, ettei sille enää oikein mitään mahda. Parhaamme kuitenkin tehtiin, ja työnsarkaa riitti jokaiselle iltaan asti. Siltikään ei tullut ihan valmista, vaan ollaan jouduttu huhkimaan joka ilta vielä tämänkin viikon puolella. Mua se ei ole sinänsä haitannut, oon tykännyt pitää huolta tästä talosta.

Itse oon siis majaillut vielä Bath Streetillä, mutta host-perhe on jo asettunut kodiksi toisaalle. Etenkin lapset on kovin ihastuneet uuteen paikkaan, ja käyttää vanhasta kodista nimitystä 'tyhmä talo'. Tuleva asunto muistuttaa ilmeisesti suuresti host-perheen Suomessa odottelevaa kotia - keittiö, ruokasali, työ- ja olohuone skandinaaviseen tapaan samassa, ei kokolattiamattoja, ei ornamentein koristeltuja tapetteja. Aika lailla vanhan kodin vastakohta siis. Mussa uusi talo aiheuttaa ihan vastakkaisia fiiliksiä lähinnä siksi, koska se on tarkoitettu neljän asuttavaksi, ei viiden. Tunnen olevani siellä aivan out of the place, ja lähinnä haahuilen hermostuneesti ympäriinsä etsien omaa spottia, sellaista kuitenkaan löytämättä.

Huomisaamuna herään viimeisen kerran tähän näkyyn, minkä jälkeen munkin täytyy siirtyä uuteen taloon, koska avaimet saa joku muu. Tuntuu, että oon vuodessa oppinut tuntemaan tän Bath Streetin varrella vuosikausia seisoneen Georgian town housen joka ikisen kolkan. Sen isossa keittiössä opettelin kokkaamaan, näillä sohvilla kitattiin hostien kanssa brandya joulupäivänä, tuolla nurkkauksessa katsottiin lasten kanssa Great British Bake Offia ja tän ruokapöydän ääressä jaettiin joka ilta sen hetkiset murheet ja ilonaiheet. Tässä kodissa elin tähän astisen elämäni onnellisimmat kuukaudet. Ehkä siksi onkin ollut kauhean surullista nähdä tutut huoneet tyhjyyttä kaikuvina. Toivottavasti uudet asukkaat täyttää ne taas elämällä, ja rakastaa tätä kotia yhtä paljon, kuin olen itse sitä rakastanut. 

Bye bye Bath Street.

Varsin hektisten päivien lomassa ehdin hetkeksi hengähtää ja käydä läpi viikon aikana muistikortille tallentuneet muistot. Oon alkanut tosissani tahkomaan läpi to do -listani viimeisiä toteuttamatta jääneitä kohtia, joista yksi oli pyöräretki lähistöllä sijaitsevalle Boars Hillille. Viime torstaina sain pitkästä aikaa kaivettua esiin hostien käyttööni lahjoittaman maastopyörän, jolla polkaisin vapaatunteinani kyseiselle kukkulalle.  

Reilun neljän mailin matkan olisi Google Mapsin mukaan pitänyt taittua alle puolessa tunnissa, mutta mulla siihen vierähti lähemmäs tunti. Eikä edes ollut kuin yksi kunnon ylämäki (ja senkin talutin suosiolla), mutta silti piti huipulle päästyä istua tien pientareelle haukkaamaan omena, ennen kuin jaksoi jatkaa matkaa. Voisi taas alkaa harkita säännöllisen lenkkeilyn aloittamista... 

Boars Hill osuu aika tarkalleen Abingdonin ja Oxfordin keskivälille, ja tarjoilee herkulliset panoraamanäkymät Oxfordin skylinesta. Yllä olevassa kuvassa tiivistyy mun mielestä aika osuvasti Oxfordshiren kreivikunnan syvin olemus. Oxfordin historiallisen keskustan loisteliaat rakennukset korkeuksiin kohoavine huippuineen on iso osa alueen identitettiä, mutta muuten asutus keskittyy pääasiassa pienempiin kyläkeskuksiin. Koskaan ei olla kaukana maaseudusta, ja lehmiä käyskentelee jopa Oxfordin puistoissa. Best of the both worlds, ettenkö sanoisi.

Lauantai-iltana sain ruksittaa toisen kohdan listaltani, kun kävin Oxfordin kuuluisimmalla "kummituskävelyllä" eli Bill Spectre's Ghost Traililla. Tripadvisor on luokitellut kyseisen aktiviteetin maailman 10 parhaan ghost trailin joukkoon, joten oletukset oli korkealla. Kokemus osoittautuikin oikein viihdyttäväksi, ja nyt on tuttu Oxfordin pimeämpikin puoli. Viktoriaaniseen haudankaivajan asuun sonnustautunut herra Spectre oli selvästi näyttelemisen ammattilainen ja taitava yleisön haltuunottaja. Yllätyksiäkään ei matkan varrelta puuttunut, vaikka loppufiilikset oli kyllä enemmän huvittuneet kuin kauhistuneet. Ehkä joku sateinen ja synkkä lokakuun ilta olisi ollut parempi ajankohta kierrokselle, kuin valoisa kesäilta.

Kummituskävelyn päätyttyä kävin kiertämässä reitin vielä uudemman kerran, että sain napsittua kuvia ilman kymmeniä niissä tallustelevia ihmisiä. Oon käynyt Oxfordissa lukemattomia kertoja, mutta musta tuntuu edelleen, etten tunne kaupungista kuin murto-osan. Nytkin vastaan tuli uusia kiehtovia pikkukujia, jotka olin aiemmin täysin tietämättömänä sivuuttanut. 

Illan päätteeksi päädyin kiertämään Christ Church Meadows -puistoalueen. Ajoitukseni oli aika lailla täydellinen, sillä laskemaan alkanut aurinko loi niitylle uskomattoman kauniin hehkun. Ikivanhojen, Cherwell-joen reunaa varjostavien puiden alla astellessa tuntui taas vaihteeksi siltä, että olisi päätynyt keskelle satua. En olisi varmaan edes yllättynyt, jos puskista olisi ilmestynyt valkoinen kani taskukellon kanssa tai pari saksanhirvillä ratsastavaa haltijaa. 

Auringoslaskua ihastellessa meinasi unohtua sellainen seikka, että alueen portit sulkeutuisivat yhdeksältä. Kun kello näytti viittä vaille ja olin vielä ihan niityn kauimmaisella laidalla alkoi kieltämättä vähän kuumottaa. Ehtiessäni viimein pääportille kymmenen minuuttia sulkemisajan jälkeen olin jo ehtinyt maalailla kauhukuvia siitä, kuinka joutuisin joko taiteilemaan kaksi metriä korkean rauta-aidan yli tai nukkumaan taivasalla. Onneksi paikalla ollut yövahti päästi mut pälkähästä ja sain nukkua yöni mukavasti omassa sängyssäni.

Nobody said it was easy, it's such a shame for us to part.

Huh, kun onkin taas sattunut ja tapahtunut, mistähän sitä aloittaisi? No, sairastelut on onneksi jo mennyttä päivää. Tervehdyin mystisesti tietenkin juuri sinä aamuna, kun mulla oli aika lääkäriin... Kävin silti näyttäytymässä perhelääkärillämme Abingdon Surgeryssa, ja oli mielenkiintoista päästä testaamaan, miten terveydenhuolto täällä päin maailmaa pelaa. Suomen meininkeihin verrattuna suurimmat erot oli varmaan parempi asiakaspalvelu, lyhyempi jonotusaika ja toistaiseksi ilmaiseksi jäänyt lääkärikäynti. Positiivinen ensikokemus siis. 

Perjantai oli sen verran epäonnea täynnä, että olin yllättynyt, ettei kalenterissa lukenut päivämäärän kohdalla 13. Lähdin nätistä säästä innostuneena ottamaan kuvia yhteen luonnostelemaani postaukseen, ja päädyin eräälle vanhalle puusillalle, jonka alla virtaa vuolas purontapainen. Ei varmaan tarvitse olla Sherlock päätelläkseen miten mun ja pikku Powershottini yhteinen taival päättyi. Yhtenä hetkenä se oli tukevasti kourassa ja toisena hävisi lumpsahtaen likaisen ruskean veden pyörteisiin. Eka kerta, kun mulle sattuu jotain tällaista, enkä siinä hetkessä tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. 

Onneksi suurin osa kuvista oli jo siirretty talteen koneelle, ja uuden kameran hankinta muutenkin suunnitelmissa. Yleensä tykkään kuitenkin harkita useaan otteeseen tällaisia hankintoja. Nyt ei auttanut jahkailla, sillä olin samana iltana lähdössä viimeiselle viikonloppureissulleni au pairina. Itseni tuntien olisin luultavasti ollut liian katkera nauttiakseni reissusta ilman mahdollisuutta ikuistaa yhtäkään hetkeä. Ei siis auttanut muu kuin varata Argosista uudempi malli samasta vekottimesta ja raahautua mailin matka sinne ja takaisin kauhealla kiireellä, että ehtisin ajoissa hakemaan lapset koulusta. Vaan loppu hyvin kaikki hyvin, uusi kuvauslaite ei ole tuottanut pettymystä ja istuu käteen jo aika kivasti. Ainoa miinuspuoli on se, että olen tällä hetkellä köyhempi kuin olen ollut yli kymmeneen vuoteen, vaikka sainkin kameran puolet halvemmalla täältä, mitä olisin Suomessa siitä joutunut pulittamaan.

Viikonloppu oli lopulta ihan jees ei-niin-lupaavasta alustaan huolimatta. Juhlistin ensimmäistä vuosipäivääni Englannissa Newcastlessa, joka on metropoli ihan maan yläosissa. Bussissa tuli viikonlopun aikana istuttua lähes 20 tuntia, josta huomattavan osan kulutin elämällä uudestaan kulunutta vuotta mielessäni. Nyt ei ehkä ole ihan hetkeen tarvetta päästä bussiajelulle...

Maanantaina host-äiti oli kotosalla, eli mulla oli kevyt päivä. Laitoin lapset aamulla kouluun, siistin alakerran, pesin lounasastiat ja siinäpä se sitten olikin. Ei tarvinnut edes ruokaa laittaa, kun käytiin ulkona syömässä hostien 13. hääpäivän kunniaksi. Eilen päätin vetäistä kaikki viikon kotityöt yhteen syssyyn, ja illalla käväisin vielä lähikylä Woottonissa Tarun läksiäisissä. Kutsutuista paikan päälle saapui lopulta vain yksi toinen vähän kauempana asuva suomalaistyttö, johon oli kuitenkin tosi mukava tutustua, kun meitä ei täällä päin brittejä pilvin pimein ole. Harmi kun ei ehditty Tarun kanssa tämän kauempaa tuntea, mutta oli hauska saada Suomi-sisko edes pariksi kuukaudeksi! En vieläkään voi käsittää, että seuraavat läksiäiset on jo mun omat. 

Tällä hetkellä tuntuu, että aika loppuu kesken. Pitäisi ostaa sitä sun tätä, selvitellä miten monta pahvilaatikollista tavaraa joudun laittamaan postin mukana Suomeen, muuttaa viikonloppuna host-perheen uuteen asuntoon ja loppusiivota nykyistä kotia. Lisäksi lapsilla alkaa kesäloma ensi perjantaina eli viimeinen viikko tehdään täyttä päivää. Ehdinköhän missään välissä heittää kunnon hyvästit Abingdonille? 11 päivää jäljellä.

Mitä olen oppinut au pair -vuoteni aikana?

Tänään tuli saavutettua sellainen virstanpylväs, että jaoin sen jopa Facebookissa, jonne harvemmin enää julkaisen mitään. Vuosi au pairina Englannissa on nyt täynnä! Hassua, miten vieläkin tuntuu yhtä aikaa siltä, että vastahan tänne tulin, ja että olisin ollut täällä paljon kauemmin kuin vuoden. Kuten jo Facebook-julkaisussani mainitsinkin, kulunut vuosi on ollut todella opettava. Ajattelin nyt täällä blogin puolella jakaa ne omasta mielestäni tärkeimmät opit, jotka olen saanut.

Omalta mukavuusalueelta poistuminen voi olla elämäsi paras päätös.

Jos joku olisi viime vuoden alussa sanonut, että sä lähdet muuten puolen vuoden päästä au pairiksi Englantiin, olisin vastannut, että älä nyt hulluja puhu. Oon alakouluikäisestä lähtien ollut vähän arkajalka. Ajatellut liikaa, mitä muut musta ajattelee, ja vältellyt riskien ottoa kuin ruttoa. En muista tarkalleen hetkeä, jolloin idea lähdöstä päähäni ensimmäisen kerran pälkähti, mutta sen muistan, että omistin itseni täysin hakuprosessille ja valmisteluille. Ne toimivat pitkään etsimänäni motivaattorina, joka tuppasi välillä menemään yo-kokeisiin valmistautumisenkin edelle...

Ja niin siinä sitten kävi, että löysin host-perheen, muutin Englantiin ja sain vastuulleni kaksi lasta, jotka on useaan otteeseen vieneet mut mukavuusalueeni ulkopuolelle, mistä olen niille pelkästään kiitollinen. Lisäksi olen säännöllisesti itse haastanut itseäni matkustamalla paljon yksin, tutustumalla ihmisiin eri puolilta maailmaa ja kommunikoimalla vieraalla kielellä. En olisi uskonut, että tästäkin arkajalasta löytyisi aimo ripaus rohkeutta.

Ruuanlaitto ja pyykinpesu ei ole olekaan ydinfysiikkaa.

Lapsuudenkodissani mut on päästetty vähän turhan helpolla, joten tänne tullessani osasin lähinnä keittää valmispastaa ja viikata äidin pesemät ja silittämät vaatteet kaappiin. Täälläkin odotin ensimmäisen viikon, josko pyykit peseytyisi maagisesti itsestään pyykkikorissa, mutta kun näin ei, yllätys yllätys, käynyt, ei auttanut muu kuin alkaa tutkailla pesulappujen täydeltä heprealta vaikuttavia merkintöjä. 

Yrityksen ja erehdyksen menetelmällä oon kuitenkin tähän mennessä oppinut arvioimaan suunnilleen oikean määrän pyykinpesuainetta, eikä tähän ole tarvittu kuin kaksi turmeltua paitaa. Nykyään tiedän myös miten kalkkikerrostumat saa parhaiten katoamaan suihkuseinästä, ja mikä on paras tapa irroittaa palanut öljy kattilan pohjasta. Suurin edistysaskel on kuitenkin ehdottomasti tapahtunut mun ruoanlaittotaidoissa. Vuoden aikana musta on tullut perheen paras kokki, ja päivällisen valmistuksesta yksi päivieni kohokohdista. Eli ihmeiden aika ei ole ohi, ja tekemällä tosiaan oppii! Jos olisin muuttanut omilleni viime vuonna, niin en olisi pärjännyt varmaan viikkoakaan, mutta täältä oon saanut hyvät eväät elämään. Enää en ole uusavuton. 

Matkustelu avartaa.

Ennen au pair -vuottani haluni nähdä maailmaa oli pikku hiljaa alkanut heräillä. Viime kesäkuussa tein ensimmäisen soolomatkani Lontooseen, jolloin kävin myös ensimmäistä kertaa Englannissa. Siellä viettämäni viikko mullisti maailmankatsomukseni, täällähän on muitakin paikkoja kuin Suomi ja Ruotsi! Sanotaan, ettei onnea voi ostaa rahalla, mutta mun mielestä matkaliput on onnea puhtaimmillaan. 

Tän vuoden aikana oonkin yrittänyt ottaa kaiken irti mahdollisuudestani seikkailla ympäri tätä saarivaltiota. Oon saanut kokea mielettömiä asioita ja rakastunut korviani myöten siihen löytöretkeilijä-fiilikseen, jonka uuteen paikkaan saavuttuaan aina saa.

Hyvinkin pieneltä tuntuva teko voi pelastaa jonkun päivän.
Jos lapsilla on huono päivä, mulla on tapana siirtää viikon kauppareissu sille päivälle. Riittää, että saan seistä jonossa, jossa kaikki odottaa kohteliaasti omaa vuoroaan ja siirtyä kassalle myyjän sanottua "Can I help you, love?". En tiedä, miten tuun taas pärjäämään Suomessa, jossa hädin tuskin moikataan omia naapureita.

Aikuistuminen ei tarkoita tylsäksi muuttumista.
18-vuotissyntymäpäivästäni lähtien jokainen vuosi lisää on kasvattanut ikäkriisiä. Ajatus oravanpyörästä, laskujen maksamisesta ja lainoista aiheuttaa lähinnä kauhun sekaisia tunteita. 

Host-vanhemmat on kuitenkin onnistuneet vähän lievittämään mun Peter Pan -syndroomaa osoittamalla, että aikuisenakin voi olla cool. Host-isä on mua puolet vanhempi, mutta ollaan siitä huolimatta ihan samalla aaltopituudella, ja välillä tuntuu, että se on jopa paremmin perillä meemeistä kuin minä. Toisinaan keskustellaan "aikuisten asioista", mutta useimmiten illallispöydän puheenaiheina on selfiekepit, uusimmat Facebook-testit tai One Direction. Molemmat hostit näkee usein näpräämässä puhelinta yhteisen leffaillan aikana kuin mitkäkin pahaiset teinit ja viikonloppuisin miksaillaan Smirnovia ja Fantaa kuin kotibileissä konsanaan. Meidän yhteisessä WhatsApp-ryhmässä on myös ihan normaalia nähdä aika ajoin lyhenteet "me2" ja "TGIF", how cool is that?

Tosiystävyys ei kaadu 2200 kilometrin välimatkaan.

Oon yleisesti ottaen todella huono pitämään yhteyksiä läheisiini, joten lähtiessäni olin varma polttavani useamman sillan takanani. Pari lankkua on saattanut katketa, mutta mitään peruuttamatonta vahinkoa ei silti ole yllätyksekseni tapahtunut. Päinvastoin, harvoja yhteisiä hetkiä on oppinut arvostamaan ihan eri tavalla. Tosiystävyyden merkki on se, että vaikka oltaisiinkin oltu erossa pitkä aika, niin uudelleen tavatessa juttu jatkuu luontevasti siitä, mihin se viimeksi jäi, ja kohta tuntuu, ettei olisi ikinä poissa ollutkaan. Oon onnellinen voidessani todeta, että mulla on näitä tosiystäviä, jotka saa mut tuntemaan oloni kotoisaksi, missä ikinä olenkaan. Friends are the family you choose.

Perhe on vaalimisenarvoinen asia.
Mulla ei totta puhuen ole mitenkään erityisen läheiset välit omaan perheeseeni. Omat vanhemmat on eronneet jo ennen kuin oon tajunnut mistään mitään, minkä takia en koekaan tulevani rikkinäisestä perheestä, vaikka juuri sellaisessa oon kasvanut. Nyt au pairina ollessani oon ensimmäistä kertaa päässyt elämään sellaisessa stereotyyppisessä ydinperheessä, mikä tuntui aluksi tosi vieraalta. Host-vanhemmat on olleet naimisissa yli kymmenen vuotta, mutta kulkee edelleen käsi kädessä ja kutsuu toisiaan nimellä kulta. Lapsille on elämän ja kuoleman kysymys, että vanhemmat laittaa ne vuorotellen joka ilta nukkumaan, ja tyttö suorastaan jumaloi äitiään, eikä poika voi lähteä aamulla kouluun ennen kuin on käynyt halaamassa iskää. Ihailen sitä, miten nää on aina toistensa tukena ja voimavarana. Sillä tavalla ne on täällä Englannissakin pärjänneet. Musta tuntuu, että oon täällä viimein oppinut miten arvokas ja vaalimisenarvoinen asia perhe voi olla.

It gets better.

Viimeisenä kohtana tämä klisee, joka taitaa kliseisyydestään huolimatta olla totta. 2013 oli ehdottomasti tähänastisen elämäni huonoin vuosi. Tapahtui paljon peruuttamattomia asioita, ja tahmaisimmissa suon silmäkkeissä ajattelin, että tuskinpa saisin enää jalansijaa. Vaan niin siinä kävi, että aika ja tahto mahdollistivat vaikeimpienkin asioiden kanssa sinuiksi tulemisen. Tänä päivänä olen todella onnellinen, etten missään vaiheessa luovuttanut. Mutta kyllä saa loppuelämäni pistää parastaan, jos aikoo joskus pystyä tuottamaan mulle yhtä ikimuistoisen vuoden, kuin kulunut au pair -vuoteni on ollut.

Ajattelin tulla huikkaamaan pikaiset kuulumiset täältä sängyn pohjalta, jossa oon maannut suurimman osan viime päivistä... Mulla on ollut kurkku kipeä ja kuumetta torstaista lähtien, ja nyt alkaa pikku hiljaa mennä hermot. Koko viikonlopun suunnitelmat meni ihan uusiksi, ja välistä jäi muun muassa Oxfordin Alice Day, pojan jäähallissa pidetyt 8-vuotissynttärit ja Bournemouthin reissu aupparikavereiden kanssa. Tuntui oudolta jäädä lauantaina kotiin lepäilemään hostien juostessa kylillä, kun yleensä se olen minä, joka lähtee kukonlaulun aikaan ja tulee takaisin joko myöhään illalla tai seuraavana päivänä. 

Nyt en päässyt 100 metrin päässä olevaa ruokakauppaa kauemmas, kun oli pakko saada appelsiinimehua, ja silläkin matkalla meinasin tuupertua tien varteen. Lievästi sanottuna ketuttaa, kun muutenkin vähiin käyvät päivät täällä menee tällaiseen. Onneksi sain huomiselle ajan lääkäriin, koska jos omat aavistukset osuu oikeaan kyseessä on vanha lapsuudenystäväni angiina...

Viime viikon alku oli kyllä ihan kiva, kesäisten päivien viettoa lasten kanssa kuten kuvista näkyy. Nyt on onneksi ollut taas mukavan sateiset kelit, niin ei harmita niin paljon pysytellä sisätiloissa. Olen sairastellessani ehtinyt viimeistellä myös muutaman kauan luonnoksissa lojuneen postauksen, joten jotain hyvää kait tässäkin. 

Weymouth - Abbotsbury - Poole

South coast -road trippini toinen päivä valkeni lupaavan aurinkoisena, mutta ehti aamiaisen aikana muuttua sadetta enteilevän harmaaksi. Se ei mua kuitenkaan lannistanut, vaan checkasin itseni ulos majatalosta ja lähdin tutustumaan paremmin Weymouthiin.

Weymouth on alueensa suosituimpia lomakohteita, jonne turisteja houkuttelevat rantojen lisäksi museot, akvaario ja shoppailukeskukset. Majataloja riittää eikä karavaanareitakaan ole unohdettu. En koko viikonlopun aikana törmännyt yhteenkään merten yli tulleeseen turistiin, mistä voisi tehdä päätelmän, että Englannin south coast houkuttelee enemmän paikallisia turisteja. Tähän aikaan vuodesta suurin osa vastaantulijoista oli vanhempia pariskuntia, mutta lomien aikaan rannat luultavasti kuhisee lapsiperheitä. Ja kyllä, tuo ylemmän kuvan epämääräinen möykky on rannalle huuhtoutunut kuollut meduusa.

Kiertelin läpi purjeveneiden valtaaman sataman ja poikkesin muutamaan sen varren pikkupuotiin. Yhdessä niistä silmiin osui vihdoin laukku, jota oon metsästänyt kynsin ja hampain, happy me!

Juuri kun pääsin Nothe Fort -nimisen vanhan linnoituksen edustalle taivas sitten repesi. Onneksi mulla oli matkassa vedenpitävä takki ja ympärillä puita, joiden lehvistöjen alle pääsin suojaan pahimmalta kuurolta. Oli muuten ensimmäinen kerta, kun jouduin varsinaisesti sateen pidättelemäksi täällä Briteissä ollessani, eikä sitäkään kestänyt kuin kymmenisen minuuttia.

Kolusin vielä parit pääostoskadun gift shopit ennen kuin vaihdoin kulkuneuvoa apostolin kyydistä bussiin. Harmaassa säässä oli ainakin se plussa, ettei tarvinnut pistää pystyyn kissatappelua etupenkeistä, eli sain nauttia erinomaisista näköaloista koko matkan seuraavaan kohteeseeni, Abbotsburyyn. Kyseessä oli pikkuruinen alle 500 asukkaan kylä, jonne oli ihana paeta pariksi tunniksi Weymouthin vilinää ja vilskettä.

Abbotsbury sijaitsi kukkuloiden ympröimänä, joista yhdellä kohosi sen nähtävyyksiin kuuluva St Catherine's Chapel. Luultavasti 1300-luvulla rakennettu kappeli oli aika vaikuttava näky, josta sumu teki kutkuttavan mystisen. Positiivinen yllätys oli myös, että kappelissa pääsi käymään sisällä. Ilmeisesti siellä järjestetään aika ajoin jonkin sortin palveluksiakin, esimerkiksi Uuden Vuoden aattona paikalle pyydetään ilmestymään soihdun kanssa! 

Muihin Abbotsburyn kuuluisiin nähtävyyksiin kuuluivat trooppinen puutarha ja maailman vanhin joutsenten turvapaikka. Lippujen hinnat edellä mainittuihin olivat kuitenkin sen verran suolaisia, että kuljeskelin mieluummin vielä pariin otteeseen viehättävän kylän läpi, ostin sen ainoasta ruokakaupasta myslipatukoita ja mutustelin niitä bussia odotellessani.

Bussissa istuin tällä kertaa aina päätepysäkkiin saakka. Pääsin taas etupenkille, ja vaikka maisemat muuttuivat vähän tavanomaisemmiksi siirryttäessä kauemmas rannikosta, niin sainpahan napattua kuvan edessä körötelleistä hevosvaunuista. Siellä se humma vaan köpötteli keskellä moottoritietä, bless him. 

Matka päättyi Pooleen, joka ei totta puhuen sykähdyttänyt allekirjoittanutta. Vähän turhan teollista aluetta, ja opastekyltit harhaanjohtavia. Tai ehkä syytän vain omia suunnistustaitojani siitä, että päädyin peräti kolmeen otteeseen kiertämään ympyrää etsiessäni julkisia vessoja...

Oli jo sen verran myöhä, että lähes kaikki paikat oli sulkeneet ovensa, mutta Subwaysta (sen ketjun taso on muuten huomattavasti huonompi täällä kuin Suomessa) sain onneksi vähän evästä, niin kului junan odottelu rattoisammin. Kotiin päästessä oli sellainen olo, että olin oikeasti ollut minilomalla. Sen on pakko olla ne rannat, meri-ilma ja rennot ihmiset.