lauantai 31. joulukuuta 2016

Tomorrow is the first blank page of a 365 page book, write a good one.

Vuosi vaihtuu ihan just, ja oon aikeissa rikkoa yhden blogiperinteistäni aka vuosikatsauksen julkaisemisen. Jotenkin 2016 on ollut vähän sellainen vuosi, ettei sitä näin jälkikäteen pysty tuttuun tapaan erittelemään. Ensimmäiset viisi kuukautta meni vähän ohi opiskelupaikan metsästystaktiikkaa hioessa, kesä kului terveysongelmien suossa rimpuillessa ja loppuvuoden nautin pitkästä aikaa niin väkevästi elämästä, ettei sitä tullut juuri edes dokumentoitua, vaikka kyseinen toiminta on yleensä mulle lähes pakkomielle. Tästä syystä jo ihan pelkkien julkaisukelpoisten kuvien löytäminen joka kuukaudelle tuottaisi harmaita hiuksia. Taidan siis tyytyä kertoilemaan vaan viime aikojen kuulumiset, kun nyt sain aikaiseksi rikkoa tän parin kuukauden blogihiljaisuuden.
Ensimmäinen syyslukukausi yliopistossa tuli päätökseensä aiemmin tässä kuussa, ja voi luoja kun mulla onkin jo ikävä opiskelujen pariin! Oon aina tiennyt, että yliopisto tulee jossain vaiheessa olemaan mun paikka, mutta en kyllä osannut odottaa, että sinne näin näppärästi soluttautuisin. Omalta mukavuusalueelta poistuminen alkuviikoilla palkittiin, ja jäätävästä ujoudestani huolimatta onnistuin löytämään huipun kaveriporukan, jonka kanssa juttu luistaa luennoilla ja ryhmätöitä pakertaessa välillä vähän turhankin liukkaasti... Tapahtumissa ravasin ahkerasti aina joululomaan asti, ja haalaritkin on olleet jo useamman kerran menossa mukana. Kaiken hauskanpidon keskellä oon jollakin ilveellä onnistunut pysyttelemään tavoittelemissani kurssiarvosanoissa ja jopa nukkumaan eli ei hullummin, etten sanoisi.
Tää ensimmäinen syksy on tietenkin ollut vähän tällaista totuttelua, ja oon ollut siinä mielessä onnellisessa asemassa, että mun lukkari on ollut aika väljä avoimessa yliopistossa aiemmin suorittamieni opintojen ansiosta. Oon siis saanut panostaa suhteellisen paljon sosiaalisten verkostojen kutomiseen, mikä vaatii multa joskus jopa enemmän energiaa kuin opiskelut. Nyt kun ne alkaa olla hyvällä mallilla opiskeluillekin jää toivottavasti taas enemmän aikaa, sillä kevätlukukausi tulee olemaan huomattavasti tiiviimpi. Mahdottomalta se ei kuitenkaan missään nimessä vaikuta, päinvastoin, odotan jo innolla vähän haastavampia ja enemmän tulevaisuuden työelämässäkin hyödyttäviä kursseja!
Paljon uutta sisältöä on korkeakouluopintojen aloitus siis mun elämään tuonut. Alkuvuoden alamäen jälkeen tuntuu erityisen kivalta aloittaa uusi vuosi tällaisissa merkeissä, ja näillä aineksilla uskonkin, että 2017 tulee tarjoamaan mulle paljon. Hyvää alkavaa vuotta kaikille tänne blogiin edelleen eksyville!

lauantai 15. lokakuuta 2016

Mun pitäis olla lukemassa kemian tenttiin, mutta jotenkin houkutteli taas enemmän tulla päivittelemään viime aikojen sattumukset... Yliopistoelämää on nyt takana 1,5 kuukautta, ja ihan ylikivastihan se pyyhkii edelleen! Osaan nyt käyttää Merckin Indexiä, kalibroida pH-mittarin ja suomentaa ilmaisun 'neuritis nervi mediani'. Silti tuntuu, ettei itse opiskelut ole vieläkään päässeet kunnolla vauhtiin, mutta onpahan jäänyt enemmän aikaa erilaisissa opiskelijatapahtumissa ravaamiseen.

Pari viikkoa sitten istuttiin iltaa tuutoriryhmällä, josta onkin tässä vaiheessa tullut mukavan tiivis porukka. Iltamme jatkui Puikkarin Glow Partyihin, jotka alkoi varsin hohdokkaasti, mutta päättyi aika hämärästi. Viime viikolla olinkin jo vähällä jättää Beer Pong turnajaiset välistä, kun kampuksella koko syksyn riehunut kulkutauti näytti vihdoin tarttuneen muhunkin. Mutta ainahan sitä nyt yksille voi lähteä, kun liputkin oli jo kerran hankittu... No, eihän ne yhdet yksiin jäänyt, kuten arvata saattaa, mutta tulipa taas tutustuttua moneen uuteen ihmiseen! 
Viime torstaina suuntasin aamuvarhaisella kohti hesalaa ja Suomen farmasian opiskelijoitten vuoden kohokohtaa aka SFaon risteilyä! Sitä ennen ehdin approilla ensimmäistä kertaa Punavuoressa. Laivalla päästiin saman tien nauttimaan buffetin antimista, ja potkaisemaan kekkerit kunnolla käyntiin. Ylempien vuosikurssien opiskelijat oli vieläkin vähän liian pelottavia, mutta hyvin me fuksit löydettiin omiemme pariin, vaikka meillä raukoilla ei vielä ollutkaan haalareita helpottamassa tunnistusta. Oma iltani päättyi lopulta tuhkimotarinaan, kun hukkasin toisen kenkäni tanssilattialla joratessani, enkä kovasta yrityksestänikään huolimatta onnistunut saamaan sitä enää näköpiiriini. Ei se olisi omaa menoani hidastanut, mutta kaveri katsoi parhaaksi käydä laittamassa mut nukkumaan, ja ehkä ihan hyvä niin...  

Oon yleensä suhteellisen tarkka omaisuudestani viihteelläkin ollessani, joten aamulla olikin pienet kuumotukset päällä, kun sitä nykyihmisen parasta ystävää eli puhelinta ei näkynyt mailla eikä halmeilla. Sen arvoitus päättyi kuitenkin lopulta onnellisesti luurin löydyttyä kaverin taskusta. Kengän kohtalo sen sijaan jäi mysteeriksi. Vaan olipahan hauska reissu, ja ensi vuonna ehdottomasti uudestaan!

Nyt kaivelen oikeasti tuon luentomateriaalinivaskan esiin, ja ainakin esitän itselleni lukevani samalla kun tuijottelen tuleeko Suomelle tänäkään lauantaina miljonääriä. 

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Ja mitäs sitä sitten tähän viikkoon? Koulussa on ollut niin kivaa, että ilmestyin yhtenä päivänä innokkaana paikalle tunnin etuajassa, ja tajusin virheeni vasta tyhjään luentosaliin ampaistuani... Labrahommat toi mukavaa vastapainoa luennoilla istuskeluun, ja torstaina päästiinkin jo titrailemaan aiemmin valmistamiamme liuoksia. Rikkihapot pysyi poissa sormilta ja silmiltä eli ei huono. Koulujen alettua musta on tullut vähitellen yhä laiskempi ja laiskempi ruuanlaittaja, mutta viime tiistaina saavutettiin ekvivalenttipiste, jossa päädyin kaivelemaan pakastimesta valmispinaattikeiton. Tätä kompensoidakseni tein kyllä sitten seuraavana päivänä jumalaista aura-pekoni pastaa uudella reseptillä. Tulin myös vihdoin testanneeksi kolmisen vuotta sitten saamani vohveliraudan, ja kyllähän tuo sen verran hyvin pelitti, että olisi sen voinut aiemminkin iskeä tulille.

Illat kului pH-laskuja värkätessä, keilaamassa ja ekoilla sitseillä. Jonotin viime viikolla sitsilippuja reilut 1,5 tuntia, ja olin viimeisten onnellisten joukossa, jotka ne onnistui itselleen lunastamaan. Ja oli ne kyllä vaivan arvoiset! Sitsien teemana toimi pomot ja sihteerit, mikä ei tuottanut juurikaan päänvaivaa, kun kaapista löytyy kynähameita vaikka muille jakaa. Hyvin tehdyn taustatyön ansiosta mulla oli etukäteen aika selkeä käsitys siitä, mitä odottaman piti, mutta tunnelma pääsi yllättämään huippuudellaan! Syötiin fiinisti kolmioleipiä, mutta lähinnä juotiin, hakattiin pöytää ja laulettiin. Kuulostaa älyttömältä elämöinniltä, mutta on todellisuudessa aivan pirun hauskaa. Säännöt oli sen verran hyvin omaksuttu, ettei rankkua omalle kohdalle onneksi ropissut, ja vessataukojakin oli juuri ja juuri sopivasti. 

Muutaman tunnin jälkeen lopetettiin huomattavasti hilpeämmissä tunnelmissa kuin aloitettiin, ja jatkettiin Puikkarin Eliittikumppani-bileisiin. Hauskaa riitti niin kauan kuin sitä kesti, ja kotimatkakin lähti ihan hyvin liikkeelle. Tosin noin metrin käveltyäni sisäinen kompassini lähti johdattelemaan aivan päinvastaiseen suuntaan mihin oli tarkoitus päätyä. Tästä lannistumatta jatkoin määrätietoisesti valitsemaani ilmansuuntaan, kunnes kadut alkoivat näyttää sen verran vierailta, että katsoin parhaaksi luovuttaa ja tilata sen taksin. Nimimerkki kohta yhdeksän kuukautta Kuopiossa asunut, ja joudun edelleen vähänkin kauemmas torilta poistuessani turvautumaan Google Mapsiin, jes.

Viikonlopuksi lähdin pitkästä aikaa Joensuuhun, jossa vaihdettiin kuulumisia vanhojen tuttujen kanssa niin teekupposten, burgereiden kuin viinilasillistenkin äärellä. Kuopion menomestoihin tutustumisen jälkeen paikallinen tarjonta tuntui entistä köykäisemmältä, ja tämän viikon partyt vol. 2 päättyi suhteellisen aikaisin Hesburgeriin. Paljon muutapa siellä susirajalla ei sitten tapahtunutkaan, seuraavan kerran voisin raahautua tänne aikaisintaan jouluna.

Kohta hyppään bussiin ja palaan rakkaaseen kalakukkokaupunkiin, vi ses!

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Sunnuntai moi ja tilannepäivitystä! Opiskelu on alkanut tuntua jo vähän enemmän siltä itseltään, kun lukariin tulla tupsahti pari uutta kurssia. Pääsykoekirjallisuuteen perustuva ihmisen fysiologia ja anatomia tuntuu tulevan ulos jokaisesta anatomisesti mahdollisesta aukosta, mutta latina tuo mukavaa vaihtelua luonnontieteiden lomaan. On myös ollut hauska huomata, ettei lukion latinakerhon opit ole kokonaan unhoittuneet. 

Kemiassakin päästiin jo käytännön hommiin, kun käytiin tutustumassa labraan, jossa tullaan työskentelemään enemmän tulevina viikkoina. Lukiossa ei saatu koskea mihinkään laimeaa natriumhydroksidia kummempaan, mutta nyt päästään jo ensi kerralla pipetoimaan vahvoja happoja, jee! Ratiopharmin meille sponssaama labratakkikin saapui tällä viikolla, ja sitä on ehditty mallailla useampaan otteeseen. Mutta onhan se nyt ihan eri, kun se on ikioma!

Vapaa-ajanrientojakin riitti. Heti maanantaina oli Farmasialiiton vuksi-ilta, jossa ote oli astetta ammatillisempi. Vielä tuntuu työelämän kuviot kovin kaukaiselta, ja tekisi mieli keskittyä nauttimaan tästä opiskelijaelämästä, kun sen alkua joutui vartomaan niin pirun kauan. Ammattiliiton jäseneksi liittyminen olkoon siis ajankohtaisempi asia ensi vuonna, jolloin saadaan ensikosketus apteekissa työskentelyyn harjoittelun muodossa. Vaan ei ollut turha ilta tämäkään, sillä saatiin tietopläjäyksen lisäksi vinkeät kangaskassit ja illallinen viinillä sekä suklaamoussella.

Torstaina koitti puolestaan meidän tuoreiden farmasistien kastajaiset, joiden teema oli niinkin villi kuin viidakko. Kierrettiin taas rasteja samaan tapaan kuin viime viikon kaupunkisuunnistuksessa, poikkeuksena se, että jakaannuttiin sattumanvaraisiin ryhmiin. Uusiin naamoihin tuli siis jälleen tutustuttua, ja rastit piti huolen siitä, että kaikki pääsi heti näyttämään ne parhaat puolensa. Alastomuus jäi tällä kertaa onneksi aika minimiin, kun Savilahdelta puhaltava tuuli oli kaikkea muuta kuin leppeän vilvoittava. Kiertelyn lomassa saatiin tietysti myös se itse kaste, johon kuului sen verran pitkiä lauseita sisältänyt vala, ettei se valitettavasti jättänyt kovin kirkasta muistijälkeä otsalohkon sopukoihin.

Lopulta päästiin lämmittelemään sisätiloihin, ja kakkosvuosikurssilaisten tehtailemat viinit ne vasta lämmittikin! Salaisena ainesosana juomingeissa oli luultavasti jonkin sortin myrkky, sillä usean kohdalla ilta katkesi muutamaan lasilliseen. Itse tulin onneksi kulauttaneeksi vain yhden mukillisen eikä loppuiltana tosiaan tarvinnut juuri tiskillä tankata. Jatkot järjestettiin tällä kertaa Puikkarissa, ja tuntuu, että pidot sen kun paranee! Ja illat pitenee... 

Viikonloppu kului taas huomattavasti tylsemmissä merkeissä. Yritin laiskotella tuijottelemalla Housea ja vetämällä karkkia, mutta keskittymiskyky riitti tasan 1,5 jakson katsomiseen. Aktiivinen arki tuntuu jääneen päälle, jolloin tekee jatkuvasti mieli tarttua vähintään kolmeen asiaan yhtä aikaa. Onneksi koulujutut on sen verran kiinnostavia, että ne onnistuu kaappaamaan huomion vähän paremmin. Laskuharjoitusten tekeminen tuntuu suorastaan terapeuttiselta kaiken häsellyksen keskellä. Näihin kuviin ja tunnelmiin päätän tällä kertaa, ja häsellän kohti seuraavaa viikkoa!

maanantai 12. syyskuuta 2016

Puijo on Puijo, muut mäet muita

Vaikka kesälomat onkin jo lusittu ajattelin palata vielä hetkeksi viimeisiin päiviin ennen paluuta arkeen. Sain nimittäin taas vierailijan tänne Savon perukoille, ja kolmessa päivässä ehdittiinkin järjestää aktiviteettiä koko muuten varsin tapahtumaköyhän kesän edestä.
Liikekannalla meitä piti joka päivä ihana kamala harrastuksemme geokätköily. Ensimmäisen päivän kätköjahti sijoittui Neulamäen ja Vuorilammen pusikoihin, jotka allekirjoittanut on jo pitkälti kolunnut. Vaan pitihän sitä nyt nekin hoodsit esitellä. Pitkän päivämarssin jälkeen loikoiltiinkin sitten hyvällä omalla tunnolla loppuilta telkkarin ja sipsipussin tuntumassa. 
Seuraavana päivänä otettiin menopeleiksi apostolin kyydin sijaan pyörät, ja niillähän pitkälle pötki! Putsattiin päivän aikana suurin osa Kallansiltojen ja Vuorelan kätköistä, joista yksi sijaitsi esimerkiksi yllä näkyvässä paikassa. Onneksi oli vähän apinampi kaveri mukana, sillä muuten olisi jäänyt tältä arkajalalta hakematta.
Päivän aikana kilometrejä kertyi pyörällä arviolta 55, ei huono! Hyvässä seurassa ja tukevan huoltsikkaevästelyn jälkeen matka ei tuntunut läheskään niin pitkältä. 
Loppuillasta oltiin tyytyväistä valokuvafriikkiä, kun saatiin räpsiä muutamat framet näissä maisemissa Tikkalansaaren leirikeskuksella. 
Pitkäksi venähtäneestä päivästä huolimatta jaksettiin kruunata se vielä pienillä viinikekkereillä. Oli kuulkaas juustolautaset ja kaikki! Tosin jossain vaiheessa ne herkulliset juustot, keksit ja viinirypäleet vaihtui vähemmän herkullisiin Bertie Bottin joka maun rakeisiin. Nappasin ne aikoinaan mukaani Lontoon Harry Potter -studioilta, mutta toistaiseksi rakeet on saaneet pysyä visusti boksissaan. Nyt siihen tuli kuitenkin muutos, kun maisteltiin kaikki mustikasta korvavaikkuun (joka oli muuten lähes yhtä miellyttävä makuelämys kuin oksennus).
Kolmantena päivänä ehdittiin vihdoin käydä tsekkaamassa Kuopion suosituin nähtävyys aka Puijon torni. Viime kerrasta olikin vierähtänyt reilut kymmenen vuotta. Tiskillä sain ensimmäistä kertaa näyttää opiskelijakorttia Kelan työmarkkinatukikirjeen sijaan, mikä lämmitti mieltä kummasti. Mieltä lämmitti myös huipulta avautuneet maisemat, kyllä täällä kelpaa asustella! Vielä pitäisi kaiketi maistaa sitä kuuluisaa kalakukkoa ja alkaa puhua vähän enemmän viäntäen ja kientäen, että sitä voisi itseään savolaiseksi kutsua, but I'm getting there.
Kotikaupunkituristeilun jälkeen suunnattiin keskustaan lounaalle. Mandalan palvelu oli 6/5 eikä itse lounasbuffetissakaan ollut moittimisen varaa. Jälkiruuaksi kipaistiin kaupasta Kinderit, jotka syötiin torin kulmilla kaverin bussia odotellessa. Sittenpä olikin jo aika sanoa taas moikka moi ja seuraavaan kertaan.

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Ensimmäinen kokonainen viikko yliopisto-elämää takana, ja sehän singahti ohi kuin tölkin aamuhämärissä katukiveykseltä bongannut pullonkerääjä! Kemian luentojen lomassa ehdin huoltaa sosiaalisia suhteita kuokkimalla muissa tuutoriryhmissä ja tutustumalla paremmin omaani. Torstaina koitti varovaisella innostuksella odotettu kaupunkisuunnistus, jonka myötä rysäytettiin lukuvuosi kunnolla käyntiin. Pukeutuminen kuului tietysti oleellisena asiaan, ja kampusalueella näkyikin jos jonkinlaista kulkijaa porkkanoista aina Axl Smitheihin. Meidän ryhmärämä oli sonnustautunut valkoisiin suojahaalareihin, kumihanskoihin ja hengityssuojaimiin. Oma tuutorimme armahti meitä suunnistuskapulan suhteen, ja kyseistä virkaa toimittanut pehmolelupanda oli helppo ottaa menoon mukaan. Joukkuenimeksemme valikoitui neuvottelujen jälkeen biologisesti hazardit supot, joka tosin tuppasi pitkin iltaa rasteilla varioitumaan...

Niistä rasteista puheen ollen, jouduttiin muun muassa ottamaan duck face selfie mummon kanssa, metsästämään sohvaa ja tekohampaita, sörkkimään ihmiselimiä sokkona paikoilleen sekä harrastamaan akrobatiaa mahdollisimman vähillä vaatteilla. Kaikki osoitti ihailtavaa heittäytymistä, ja illan aikana koetut koettelemukset yhdistettynä humalatilaan tiivistivät porukkaa ihan uudella tavalla. Hukkaan ei siis ponnistelut menneet, vaikka kapteenimme unohtikin suunnistuksen päätyttyä palauttaa rastienpitäjien kuittaukset, mikä pienensi meidän voitonmahdollisuuksia olennaisesti... Siitä huolimatta ilta päättyi iloisesti Ilonassa, joka oli täpötäynnä opiskelijoita alalta kuin alalta.

Perjantaiaamuna yleensä täysi luentosali kaikui tyhjyyttään, mutta mun periaatteisiin kuuluu hoitaa opiskelut yhtä tunnollisesti kuin vapaa-ajan riennot, joten sinnehän raahauduttiin. Onneksi perjantait koostuu tavallisesti korkeintaan kolmesta luennosta, kuten nytkin, ja sitten päästiinkin jo viikonlopun viettoon. Luulisi, että kaiken häppeningin jälkeen olisin mielellään vaan lataillut akkuja, mutta mulla on ollut itse asiassa aika tylsä viikonloppu. Kursseistakaan ei ole vielä kunnolla työllistäjäksi, mutta ensi viikolla lukkariin tulee mukavasti täytettä fysiologian ja anatomian sekä latinan opinnoista, jee!

lauantai 3. syyskuuta 2016

Back to school

Viimeiset 2,5 vuotta on menneet välieläessä milloin au pairina, milloin työttömänä avoimen opintoja puurtaessa, mutta 1.9 musta tuli taas opiskelija! Hinku päästä takaisin koulun penkille voitti jopa alkujännityksen, ja suuntasin yllättävän tyynenä yliopistonrantaan. Kättelin rehtorin liittyäkseni satojen muitten terveystieteilijöiden joukkoon. Heti ensitöiksi meille kerrottiin, ettei pääsykoetuloksilla ollut enää tästä päivästä lähtien mitään merkitystä, vaan kaikki lähdettäisiin samalta viivalta. Joku toinen oli saattanut päästä sisään suoraan lukiosta, mulla se vaati kolme yritystä. Mutta siellä luentosalissa me kaikki fuksipallerot nyt yhtä kaikki oltiin eikä millään muulla tosiaan ollut enää merkitystä. 

Päivän aikana saatiin tuhti informaatioannos, jota sulateltiin liikkumalla tuutoriryhmissä ympäri kampusta. Jätin takkini naulakkoon enkä enää löytänyt sitä päivän päätteeksi, koska kaikki oli niin uutta ja outoa. Päivä jatkui fuksi-illalla paikallisessa kuppilassa, jossa esittäydyin niin monelle ihmiselle, että hyvä kun muistin lopulta edes oman nimeni. Seuraavana aamuna heräsin sängystäni vailla minkäänlaisia muistikuvia siitä, miten olin sinne viime yönä päätynyt. Ei auttanut muu kuin raahautua tykyttävän päänsäryn kanssa ensimmäisille varsinaisille luennoille. Opiskelijaelämää puhtaimmillaan heti ekasta päivästä lähtien vai miten se nyt meni...

Nyt en malttaisi odottaa maanantaita. Kaikki on vielä aika perustuksissaan, mutta puhkun intoa päästä rakentamaan uusia ihmissuhteita ja yliopistominääni. Oon jo tässä vaiheessa ylittänyt itseni monessakin asiassa, ja uskon, että se vielä palkitaan. Tästä se lähtee, oodi opiskelijaelämälle!

keskiviikko 31. elokuuta 2016

KESÄLLÄ 2016 MINÄ
☼ suurkulutin reality-sarjoja
☼ tulin paremmin tutuiksi Kuopion kanssa
☼ ostin uudet bikinit enkä käyttänyt niitä kertaakaan
☼ käytin tuhottomasti aikaa viidennen Potterin lukemiseen
nautin ruoka-aarioista huoltoasemilla
☼ palasin vielä kerran Englantiin aupparoimaan
heiluin hiukset krepattuina ysärifestareilla
☼ sain tarpeekseni sosialisoinnista siskon yo-juhlissa ja vietin loppukesän erakkona
☼ söin ihan liian vähän jäätelöä
☼ löysin hillittömän kanttarelliapajan
☼ lisäsin reseptirepertuaariini bara brithin ja burfin
☼ olin seitsemännessä taivaassa ostettuani markkinoilta englantilaista fudgea
metsästin pokemoneja
pyöräilin pyöräni hajalle
☼ onnistuin väistelemään punkkeja
☼ vietin suurimman osan kesästä treenivaatteissa
☼ unohdin oman nimipäiväni 
☼ jouduin soittamaan lukkosepälle
☼ luulin kuolevani unettomuuteen
☼ sairastin oksennustaudin ensimmäistä kertaa sitten varhaislapsuuden
vietin lähes kaksi kuukautta absolutistin elämää
suunnilleen itkin onnesta avatessani taas viinipullon korkin
☼ yritin pitää lomaa opiskeluista, mutta päädyin kertaamaan lukion kemiat
☼ odotin innostuksen sekaisella kauhulla yliopiston alkamista.

torstai 28. heinäkuuta 2016

What happens when your once-in-a-lifetime adventure is over?

Au pair -blogit päättyy harmittavan usein siihen, kun palataan kotimaahan ja that's it. Silloin ainakin mua lukijana jää mietityttämään kovasti, mitä sen kokemuksen jälkeen tapahtuu. Vaikka tämä blogi ei enää au pairin arjesta kerrokaan, saattaa siellä ruudun toisella puolella olla hyvällä tuurilla vielä muutama seuraaja ajoilta, jolloin tuli sellaisestakin kirjoiteltua. Mun au pairin pestin päättymisestä tuli aiemmin tällä viikolla kuluneeksi tasan vuosi, ja sen kunniaksi kerron nyt, mitä mulle sen jälkeen tapahtui. Ja sen jälkeen lupaan vihdoin ainakin yrittää sulkea sanaisan arkkuni tästä aiheesta.
Ennen paluutani arvoin pitkään lähtisinkö vielä Suomeen vai en. Olin hakenut yhteishaussa kouluihin, mutten elätellyt suurta toivoa sisäänpääsystä, koska motivaatio oli taas kulunut loppuun viime metreillä. Sopiva alakin oli vähän avoinna uusien kiinnostavien vaihtoehtojen viidakossa. Vuodessa Englannista oli tullut koti, jonka jättäminen suorastaan kauhistutti. Hostperheen kanssa laadittu työsopimus lähestyi kuitenkin säälimättömästi loppuaan. Kartoitin AuPairWorldin perhetarjontaa, ja sainkin pari lupaavalta kuulostavaa yhteydenottoa, joista kuitenkin lopulta kieltäydyin. Au pairin arki tarjosi omat haasteensa, jotka koin siinä vaiheessa kukistetuksi. Halusin "lopettaa huipulla" ja lähteä valloittamaan horisontissa usvan seasta häämöttäviä seuraavia rinteitä.
Jos Suomesta lähtö oli aikoinaan tuntunut hankalalta, ei se ollut hyttysenpistoa kummoisempi verrattuna Englannista lähdön aiheuttamaan kirveen iskuun. Onneksi matkalaukkuihin ahdetut teevarastot, Suomi-toverit ja yhteydenpito hostperheeseen toimi laastarina, ja saatoin aloittaa itseni paikkailun. Ensimmäisistä päivistä selvittyä homma tuntuikin lähtevän rullaamaan paremmin kuin osasin odottaa. Oli ihan kiva pitää pitkästä aikaa lomaa, ihmetellä eksoottiselta tuntuvaa Suomen kesää ja luontoa sekä ottaa taas osaa yhteisiin juhliin ja illanviettoihin.
Syksyn puolelle kallistuttaessa alkoi tulla enemmän takapakkia, kun suurin osa tutuista lähti opiskelemaan eri paikkakunnille, ja jäin yksin kaikkien käsittelemättömien tunneryöppyjeni kanssa. Ei-toivottu toinen välivuosi aiheutti turhautumista, lapsuudenkodissa asuminen koetteli hermoja ja Suomessa ärsytti kaikki ruokakauppojen liian suppeilta tuntuvista valikoimista väärään suuntaan aukeaviin oviin. Asiat ei edenneet ollenkaan niin kuin olisin toivonut, enkä kokenut itse pystyväni vaikuttamaan tapahtumien kulkuun mitenkään. Stressaavissa elämäntilanteissa mulla on tapana reagoida kropalla, ja niin kävi tälläkin kertaa. Tuntui, että vanhenin parissa viikossa 50 vuotta. Joka paikkaa kolotti, vanha kuomani unettomuus palasi ja kaikki solut tuntui hukanneen ohjekirjansa.
Itsepintaisesti yritin pitää päivät tekemisentäyteisinä osallistumalla uravalmennukseen ja aloittamalla opinnot avoimessa yliopistossa. Se oli varmasti yksi niistä päätöksistä, jotka auttoi mua selviytymään toisesta välivuodesta suurin piirtein järjissäni. Oon niitä ihmisiä, jotka tulee hulluiksi vailla mitään ulkopuolisen tahon määräämiä velvoitteita. Avoimen opinnot toi pitkin vuotta viikkoihin edes jonkinlaista rutiinia, ja varmuutta siitä, ettei koko vuosi mene ihan hukkaan. Ne myös lujitti uskoa siitä, että oon pyrkimässä oikealle alalle, mikä piti pääsykokeisiin valmistautumiseen vaaditun motivaation korkealla itse tulikokeeseen asti.
Alamäestä ylös ponnistelemisessa auttoi suuresti myös se, että pääsin muuttamaan omilleni. Asunnonmetsästys lisäsi huomattavasti harmaiden hiusten määrää päänahassa, mutta sinnikkyys palkittiin, ja tämän vuoden alussa muutin ensimmäiseen ikiomaan kotiini Kuopioon. Yksin asuminen palautti nopeasti syksyllä kadottamani kontrollintunteen, kun sain täysin itsenäisesti vastata hengissä pysymisestäni. Uuden kaupungin ilma tuntui kevyemmältä hengittää Joensuussa vietettyjen tukahduttavien kuukausien jälkeen.
Toiveikkaasta alusta huolimatta vuosi ei lähtenyt käyntiin parhaalla mahdollisella tavalla. Mun jo ennestäänkin varsin suppea tukiverkko Suomessa supistui entisestään, mikä tuntui kohtalon viimeiseltä ivalliselta iskulta. Suomen puolelle jääneet ihmiset oli kuitenkin olleet opintojen jatkamisen ohella suurin syy, miksi olin ylipäätään palannut tänne, ja jos oisin vuosi sitten ollut samassa tilanteessa kuin nyt, olisin aika varmasti edelleen Englannissa. Mutta niin kai se on, että muutos on osa elämää niissä kaikkein vakaimman tuntuisissa ihmissuhteissakin.
Vaikeuksien keskellä ympäristönvaihdos ja vanhojen kuvioiden hyvästely tuntui entistä tervetulleemmalta. Katu kadulta Kuopio kävi pikku hiljaa tutummaksi, ja viimeistään keväällä tajusin hämmästyksekseni oikeasti viihtyväni jossain ensimmäistä kertaa sitten Englannin. Tämän myötä kaukokaipuu alkoi vähitellen laantua eikä ruoho enää näyttänyt niin kamalan paljon vehreämmältä meren tuolla puolella. Tuntui, että pitkään pohjoisen ja lännen väliä heilunut kompassin neula olisi viimein asettunut paikoilleen.
Kuluneen vuoden aikana oon päässyt käymään Englannissa ruhtinaalliset kolme kertaa. Joka kerta mut on Heathrowin päässä vallannut se sama lämmin tuttuuden tunne, jota koin aina Suomi-lomilta au pairin hommiin palatessani. On ollut lohduttavaa huomata, ettei kaikki lopulta olekaan täysin muuttunut vaan Englanti taputtaa edelleen tuttavallisesti selkään aina tavatessamme. Nyt oon kuitenkin hyväksynyt sen, että tällä hetkellä mun paikka on Suomessa. Unelma Briteissä asumisesta on jo kertaalleen toteutettu ja todettu täysin saavutettavissa olevaksi, joten se mielessäni voin ensi syksynä aloittaa seuraavan unelman jahtaamisen, ja aloittaa farmasian opinnot Itä-Suomen yliopistossa. Jää nähtäväksi onko siellä vietettyjen vuosien jälkeen haaveissa punainen tupa ja perunamaa vaiko olkikattoinen mökki Thamesin varrella.
Vaikka oonkin kuluneen vuoden mittaan vähitellen tullut taas sinuiksi Suomessa elämisen kanssa en edelleenkään koe täysin kuuluvani tänne. Englanti jätti jälkensä, joka ei ole haalistunut vaan määrittää osin sitä, kuka olen tänään, ja kuka haluan olla tulevaisuudessa. Vasta viimeisten parin kuukauden aikana mulla on ollut päiviä, jolloin en olisi kaivannut jotain Englannista. Milloin on ollut  ikävä skonsseja clotted creamillä, milloin kuvankauniita pikkukyliä käsin kasattuine kivimuureineen. Milloin Primarkin halpoja rättejä notkuvia rekkejä, milloin aivastaessa siunaavia ihmisiä. Eniten kaipaan kuitenkin sitä au pair -aikoina vallinnutta elämäntilannetta. Ensimmäistä kertaa vuosiin mulla ei ollut minkäänlaisia opiskeluihin liittyviä velvoitteita. Löysin itsestäni konseptien ja kirjakasojen alle hautautuneen puolen, joka oli vapaa ja täynnä seikkailunhalua. Sen vastapainona opin myös ensimmäistä kertaa elämässäni nauttimaan rauhallisista koti-illoista perheen kesken. Ja se teki mut hyvin hyvin onnelliseksi.
Musta tuntuu, että kahden viimeisen vuoden aikana oon saanut kokea, mitä välivuosi voi parhaimmillaan ja pahimmillaan olla. Ensimmäinen välivuosi kului unelmia toteuttaessa ja nuoruudesta nauttiessa, toinen sairastellessa ja elämän mielekkyyttä uudelleen etsiessä. Nyt ollaan onneksi jo voiton puolella, ja syksyllä pääsen vihdoin irti tästä paikallaanjunnauksesta, johon tahtomattani vuosi sitten jouduin.

Hurjinkin seikkailu päättyy aikanaan, mutta sen aikana kerätyt muistot värittää vielä seuraaviakin löytöretkiä, jotka odottaa ihan nurkan takana.

tiistai 5. heinäkuuta 2016

When life gives you lemons.

Long time no see. Elämä pääsykokeiden jälkeen ei alkanut yhtä auvoisana kuin olin kuvitellut. Olin tajuamattani ajanut itseni aika piippuun tulikoetta edeltävien kuukausien aikana, ja sitten kun se olikin yhtäkkiä ohi tuntui koko elämältä putoavan pohja. Kesän lähestyessä vähitellen pahentunut uniongelmaisuus meni siihen pisteeseen, etten saanut nukuttua unilääkkeilläkään kuin korkeintaan kaksi tuntia koiranunta yössä. Mun kaverilla oli varmaan ihana neljän päivän Kuopio-vierailu, kun itse juoksin ahdistuksissani huomattavan osan ajasta KYSin päivystyksessä. Kyllä me onnistuttiin kuitenkin muutamalla geokätköllä ja Matkuksessa käymään ja kesän ensimmäistä piknikkiäkin vietettiin. Näin jälkeen päin onkin onneksi mielessä ne mukavammat hetket, joita kuitenkin oli. Esimerkiksi silloin, kun katseltiin vanhoja Mr. Bean jaksoja ja puhuttiin aamukolmeen alakoulusta.
Kuopiosta jouduttiin Joensuuhun keskelle pikkusiskon lakkiaisjuhlahumua, jossa hoidettiin siis kaverin kanssa tarjoilijoiden virkaa. Juhlat oli aika paljon isommat kuin omani, ja sukujuhlien suurena vihaajana mun piti käydä välillä lukittautumassa vessaan ja hengittelemässä syvään.  Suurinta osaa ihmisistä en muistanut koskaan tavanneeni, ja päivän päätteeksi ne lähti yhtä kasvottomina kuin saapuivatkin. Loppuilta vedettiin kuppikaupalla boolia, pelattiin naapurin tädin kanssa ikivanhaa Trivial Pursuitia ja kaiveltiin siinä samalla luurankoja kaapista. Viimeisenä tekonamme vallattiin Bepopin karaokelava. Sen jälkeen rikoin ensimmäistä kertaa elämässäni puhelimeni takalasin ja joku tuli sanomaan mulle, että näytin siltä kuin hautoisin itsemurha-ajatuksia. Ihan perus meininkiä siis. Tai sitten ei. Joensuussa ollessani ehdittiin myös käydä nostalgisoimassa kesänavausta Laulurinteellä ja burgereilla Jokiasemalla.
Parin unettoman viikon jälkeen alkoi jo fysiikkakin pettää siihen malliin, että epäilin pystyisinkö edes lähtemään viikon au pair -komennukselle vanhaan host-perheeseen. Onneksi kuitenkin lähdin. Kukaan lääkäri, opettaja tai asiakaspalvelija ei oo koskaan auttanut mua niin paljon kuin tää perhe. Tälläkin kertaa kaikki muu kurjuus jäi enemmän taka-alalle, kun pääsin verestämään taitojani lastenlikkana ja kodinhengettärenä. Oli ihanaa tavallaan elää vielä kerran uudestaan oma au pair -kokemus minikoossa. Tämä oli myös viimeinen kerta, kun pääsin vierailemaan host-perheen luona Englannissa, sillä heilläkin on kesän aikana edessä paluumuutto Suomeen. Haikeutta oli siis ilmassa puolin ja toisin, mutta siitä huolimatta pidettiin hauskaa muun muassa illallistamalla tuttavaperheiden kanssa, katsomalla futista sekä vierailemalla eläintarhassa ja muutamassa lähikylässä. Viikon päätteeksi jätin Englannin taakseni viimeistä kertaa toisena kotinani, sillä seuraavan kerran palatessani mulla ei ole enää ketään toivottamassa tervetulleeksi. Vaikka Abingdon tulee aina olemaan mulle tärkeä, kyllä ne oli ne ihmiset, jotka siitä niin kotoisan loppupeleissä teki.
Briteistä palattuani vietin taas pari päivää vailla elämäntarkoitusta, jonka jälkeen kasailin itseni ja muistin, ettei Kuopio omine pikku koteineen niin paha paikka olekaan. Juuri sen sisäistettyäni jouduin heti seuraavana päivänä pakkaamaan taas matkalaukun ja suuntaamaan juhannuksen viettoon Joensuuhun. Viime vuonna juhlistin juhannusta iltapäiväteellä ja tänäkin vuonna rikoin suomalaisia perinteitä nauttimalla lonkeron sijaan Heathrowin tax freestä kiikutettua Pimm'siä. Toisena sääntörikkomuksena skipattiin kokko ja pysyteltiin kaupungissa. Oli hyvä juhannus.
Juhannuspäivänä hutaisin yhden yön mökkireissun. Vietin yhteensä puolisen tuntia ulkona, minkä jälkeen olin kirjaimellisesti kurkkuani myöten täynnä itikanpistoja. Onneksi oli langaton netti ja OITNB:n uusi kausi. Oli hyvä mökkireissu. Jäin vielä viikoksi Joensuuhun, ja pitihän se taas käyttää tilaisuus hyväkseen ja etsiä muutama hakematon geokätkö. Samaan harrastukseen tutustuttamani kaverin kanssa päädyttiin vetämään 12 tunnin kätköretki Reijolaan. Ötökät puri, sadetta ripotteli ja jouduttiin tyytymään St1:llä lounastamiseen. Oli hyvä päivä. Lisäksi tuli käytyä sirkuksessa, kun viime kerrasta oli ehtinyt vierähtää jo liki kymmenen vuotta. 
Heinäkuun ensimmäisenä päivänä päättyi viimein ties miten pitkään pinnan alla kalvanut epätieto ensi syksystä. Se kuuluisa kolmas kerta toden sanoi, ja pääsen kuin pääsenkin vihdoin takas koulunpenkille. Ei sen eteen tarvinnutkaan uhrata muuta kuin oma terveys, minkä vuoksi ei tämäkään tieto jaksanut kauaa ilahduttaa. Viime viikonloppuna kävin vielä Go90's:ssa katsastamassa Guntherin ja Haddawayn ennen kuin palasin Kuopioon. Tuntuu, etten oo ehtinyt olla paikallani koko kesänä. Nyt oliskin tarkoitus pysytellä täällä pitemmän aikaa ja opetella taas olemaan tekemättä mitään. Wish me luck. 

tiistai 24. toukokuuta 2016

I wanna free fall out into nothin', oh I'm gonna leave this, this world for a while.

Kävin tänään istumassa saman pääsykokeen kolmatta vuotta peräkkäin, ja kokemus oli tällä kertaa aika erilainen verrattuna edellisvuosiin. Salijako oli tuttua kauraa, ja viime hetken paniikkilukijoita kävi lähinnä sääliksi, kun itse tyydyin näpräämään puhelinta. Vaikka hermot olikin pilanneet yöunet, pysyi ne itse paperia täytellessä yllättävän rautaisina. Kysymykset tuntui melkeinpä helpoilta, kun materiaalit alkaa tässä vaiheessa olla pinttyneet pääkoppaan sanatarkasti. Tein jälleen kerran parhaani, ja tällä kertaa pelättyä paperinivaskaa palauttaessani musta tuntui, että se vihdoin riitti.

Olin etukäteen suunnitellut korkkaavani kokeen jälkeen kuoharipullon ja paistattelevani päivää vapaudenhurmassani, mutta kotiin astellessa olo oli lähinnä kuin rusinaksi käpristyneellä viinirypäleellä. Vaikka en tietoisesti juuri stressannutkaan itse pääsykoetta, kyllä se ilmeisesti silti varjosti koko ajan taustalla. Paineet sisäänpääsystä oli ei-halutun välivuoden jälkeen kovemmat kuin koskaan, ja kyllähän sen eteen tuli sitten huhkittuakin. Saas nähdä miten kauan energialeveleillä kestää palata normaalitasoilleen. Just nyt ei tee yhtä kovasti mieli mitään muuta kuin nukkua viikko putkeen. Onneks on loma, ah.

maanantai 9. toukokuuta 2016

Summer loving, having a blast.

Nyt kun on saatu taas reissupostaukset pois alta, niin siirrytäänpä taas nykyaikaan. Kevät on noudattanut pitkälti samaa kaavaa kuin edellisinäkin vuosina. Kolmannet pääsykokeet häämöttää parin viikon päässä eli alan olla jo aika konkari koesalissa... Poikkeuksena edellisiin vuosiin mulla on nyt ensimmäistä kertaa sellainen tunne, että oon oikeilla jäljillä enkä vaan hakuampumassa. Nelisen kuukautta Kuopiossa asuttuani elämä alkaa olla vakiintunut tänne, ja kaukokaipuu tuntuu vähitellen asettuvan. Tällä hetkellä suurimpana tavoitteena onkin saada ensi syksylle opiskelupaikka täältä, ja panna piste tälle välielämälle. 
Pänttäämistä lukuunottamatta nää kevätkuukaudet on olleet oikeastaan aika epätavallisia. Oon erakoitunut aika lahjakkaasti tänne kotikolooni, koska sosialisointiin tarvittavaa ylimääräistä energiaa ei juuri ole ollut. Yllättävän harvassa on kuitenkin olleet ne hetket, kun oon tuntenut oloni yksinäiseksi. Muun maailman menosta loitontuminen on ruokkinut mun pitkään horrokseen vaipunutta luovaa puolta, ja oon piirtänyt ja kirjoittanut enemmän kuin parin viime vuoden aikana yhteensä. Oman pään sisässä eläminen on toisinaan uhannut verottaa opiskeluihin keskittymistä, mutta onneksi kesä häämöttää jo, ja näillä näkymin vietän sen lomaillen. Toivottavasti luomisen vimma jatkuu silloinkin, ja saan tuijottaa wordia tai luonnoslehtiön sivuja vaikka vuorokauden ympäri, jos siltä tuntuu.
En mie kuitenkaan ihan täysin erakko vielä ole, vaan oon palannut ihmisten keskuuteen aina silloin tällöin. Pari viikkoa sitten käväisin taas Savonlinnan kamua moikkaamassa, ja oli oikein onnistunut pitkä viikonloppu! Vietettiin leffailtaa, retkeiltiin Sulosaaressa, nautittiin brunssipöydän antimista ja pistettiin tanssijalalla koreasti yön pikkutunneilla. Viihteellä ollessamme törmättiin myös täysin sattumalta mun serkkuun, pieni maailma!
Äitienpäiväviikonloppu pakotti taas palaamaan hetkeksi Joensuuhun, jossa pääsin preppaamaan kemiaa kaverin äidin opissa. Terassikausikin tuli avattua Jokiasemalla. Vaikka takki jäi vielä harteille, oli viipyilevässä auringonlaskussa selvä lupaus kesästä. Niin se vaan taittuu tämäkin talvi.
Eilen kärvistelin vielä pienimuotoisen sukukokouksen kakkukekkereineen, jonka jälkeen karkasin takaisin Kuopioon. Tänään lähti käyntiin toiseksi viimeinen viikko ennen pääsykoetta, mutta stressilevelit on pysyneet yllättävän matalina. Tällä hetkellä lähinnä kyllästyttää saman materiaalin uudelleen ja uudelleen selaus. Mutta enää 14 päivää ja se on sitten siinä taas tän kevään osalta, maltan tuskin odottaa!

tiistai 3. toukokuuta 2016

As truth be told, homecoming never gets old.

Ja tiivistetäänpä vielä viimeiset kolme päivää Englanti-reissusta, että päästään taas nykypäivään! Perjantaiaamu alkoi ruhtinaallisella hostelliaamiaisella eli riisimuroilla ja palalla halvinta mahdollista paahtoleipää. Onneksi edes ateriointiseura oli hyvää, kun eräs australialaispoika uskaltautui juttusille. Matkakokemuksia on aina yhtä hauska vaihtaa, ja mua kiinnostaa hirveästi vertailla omia huomioita Brittien menosta muiden muualta tulleiden kanssa. 

Sen jälkeen kirjasin itse ulos, jätin laukun päivähoitoon ja metroilin itse Oxford Streetille. En oo oikeastaan sitten viime kesän juuri ostellut vaatteita muualta kuin kirppareilta, koska Suomen valikoimat tuntuu nykyään vähän suppeilta, yllätys yllätys. Siispä olin varsin innoissani päästessäni tsekkaamaan brittiläiset suosikkiketjuni. Primarkista tarttui kivojen kesävaatteiden ohella mukaan vakkarituotteet, eyelinerit ja fleecellä verhotut super cozy -sukkahousut, joita ilman en selviäis talvesta hengissä. 
Yllättävän vähän tuli kuitenkin lopulta materiaa matkaan haalittua, koska mielessä oli shoppailun sijaan vähän muuta. Olin nimittäin sopinut perjantaille kauan odotetut treffit host-perheen kanssa, jonka luona majailisin loppureissun. Lopulta päädyinkin odottelemaan laukkuineni bussiasemalle puoltatoista tuntia liian aikaisin milloin saisin hypätä Oxford Tubeen. Matkaan vierähti tavallista pidempi aika, koska moni muukin oli suuntaamassa illaksi kotiin. Päätä särki ja verensokerit oli matalalla, kun en ollut malttanut lounastaakaan missään. En tuntenut itseäni lomailijaksi vaan commuteriksi, joka ei jaksanut turistien ohella innostua Oxfordin veistoksilla koristelluista kivirakennuksista vaan halusi vain mahdollisimman nopeasti perille.
Puoli kuudelta vaihdoin Abingdoniin suuntaavaan double-deckeriin, ja vilkuilin hermostuneena kelloa. Mun oli tarkoitus saapua viimeistään kuudeksi illalliselle enkä lopulta myöhästynyt kuin pari minuuttia. Ovella hostäiti tuli halaamaan, ohjas mut pöydän ääreen ja alettiin heti vaihtaa viime aikojen kuulumisia. Musta tuntui kuin oisin ollut poissa enintään pari viikkoa viiden kuukauden sijaan. Kohta kavereillaan olleet lapset tuli kotiin ja kun hostiskäkin vielä palasi töistä oltiin taas koko porukka koossa. Syötiin fish pieta ja juotiin kunnon siideriä ja mie tajusin, että kaikkein eniten Englannista ikävöin sitä ihan perusarkea tässä perheessä. Jossain vaiheessa puhe kääntyi ensi kesäkuuhun, jolloin host-äiti olisi taas töiden puolesta viikon ulkomailla. Ja kun mulle sitten esitettiin kysymys, tulisinko hoitamaan lapsia tuon viikon ajan suostuin sekuntiakaan empimättä. Illalla nukahdin onnellisempana kuin oon ollut aikoihin.
Lauantai tuntui yhdeltä niistä au pair -aikojen lauantaista, jolloin pysyttelin viikonlopun syystä tai toisesta kotosalla. Aamulla kävi kotikampaaja, ja pääsin eroon venähtäneestä otsatukastani. Sen jälkeen perheen miehet lähti katsomaan futismatsia ja me tytöt käytiin Oxfordissa kahvilla ja shoppailemassa. Kun mun teevarastot oli taas saaneet täydennystä Whittardista ja hostäidin silmälasien sangat oli väännelty miten sattuu Specsaverissä poikettiin meidän vakkariruokakauppa Waitrosessa. Kiikutin kärryihin tavaroita ostoslistasta, ja huomasin pinaatin löytyvän edelleen toisesta hyllyväliköstä ja viinien viimeisestä.
Kotona kukin puuhaili sulassa sovussa omiaan. Host-tyttö tehtaili mehujäitä, äiti selaili Netflixiä, matsista palanneet pojat hakkasi matopeliä ja minä räpelsin tyytyväisenä puhelinta salamannopeasta internet-yhteydestä nautiskellen. Illallisen jälkeen tyttö toivoi, että oltaisiin tehty keksejä, joita leivoin toisinaan au pairina ollessani. No, ei muuta kun tuumasta toimeen! Siinä aineksia mittaillessa ja ympäri kyökkiä hyöriessä tuntui pitkästä aikaa siltä, että tiedän mitä teen, vaikkei perheen uuden talon keittiö ehtinytkään ihan tuiki tutuksi ennen paluumuuttoani tulla. Tyttö liukeni taas tapansa mukaan paikalta taikinan valmistuttua nuolemaan kulhoa, mutta ex-au pair hoiteli siivouksen enemmän kuin mielellään. Hassua, miten jotkut kauan sitten omaksutut roolit istuu edelleen niin hyvin, että niihin palaa saumattomasti aina tilaisuuden tarjoutuessa. Maistelijoilta saadut kehutkin lämmitti yhtä paljon kuin aina ennenkin.
Sunnuntai valkeni aivan liian aikaisin. Aamupalan jälkeen lähdettiin käymään Harcourt Arboretumissa, jossa olinkin itse jo aiemmin vieraillut viime kesänä. Oli kuitenkin kiva nähdä paikka myös keväällä, jolloin blue bell -kukkaset värjäsi metsän pohjan syvän siniseksi. Mailla käyskentelevät riikinkukotkin oli kuvauksellisella tuulella ja esitteli pyrstösulkiaan. 

Kotona lounastettiin ja tehtiin taas kukin omia juttujamme. Yritin ottaa ilon irti viimeisistä tunneista, jotka sain viettää saman katon alla ihmisten kanssa, joista tykkään ihan liikaa. Illalliseen mennessä olo alkoi kuitenkin olla aika maansa myynyt. Luulisi, että lähtö kävisi helpommaksi, kun sen on tehnyt tarpeeksi monta kertaa, mutta ei, aina se on yhtä kamalaa. Lohdutukseksi katseltiin jo sopivia lentoja kesäkuulle, ja tulevan jälleennäkemisen turvin sainkin pidettyä itseni kasassa hyvästien ajan. Bussissa vedin hupun silmille ja huokaisin helpotuksesta, kun taskusta löytyi paketti nenäliinoja. Vietin unettoman yön yhdessä Lontoon hostelleista, ja lensin aikaisin seuraavana aamuna takaisin Suomeen.

Olin koko alkuvuoden hinkunut kovasti Britteihin, ja vaikka olikin hirmu hyvä käväistä taas siellä poikkesi tää reissu jotenkin aiemmista. Ruoho aidan toisella puolella ei enää näyttänytkään niin vihreältä kuin aiemmin. Ehkä mun honey moon phase alkaa vihdoin olla lopuillaan tai sitten oon kuin oonkin alkanut taas löytää paikkani Suomen puolella. Jälkimmäiseen viittaisi ainakin se, että kärsin post holiday -masennuksesta ainoastaan viikon päivät, jonka jälkeen arki jatkui tutuissa uomissaan. Asiaa saattoi tosin helpottaa se, että sain kirjata kalenteriin seuraavat lennot jo kuukauden päähän.