The fleeting hour of life of those who love the hills is quickly spent, but the hills are eternal.

Kolmas (ja totta kai viimeinen) päivä järvimaassa oli edellisten täysi vastakohta sään suhteen. Aurinko porotti välillä niinkin kuumasti, että pelkäsin taas käräyttäväni talven kalmankalpeaksi jättämän hipiäni. En voinut kuin taputtaa itseäni olalle tajuttuani säästää pisimmät ulkoilut tälle päivälle!

Aamiaisen jälkeen ostin päivälipun paikallisbusseihin ja suuntasin vähän kauempana sijaitsevaan kylään nimeltä Ambleside. Aamutuimaan kadut oli vielä varsin uneliaita, mutta niiden varsien pikkukaupat oli jo avanneet ovensa, joten saatoin etsiä näppeihini lähialueen kartan. Olin etukäteen kuullut, että Amblesiden ympäristöstä lähtee paljon hyviä kävelyreittejä. Ostamani karttakin esitteli kymmenkunta reittiä, joista päädyin valitsemaan Rydal- ja Grasmere-järvien ympäri kulkevan ympyräreitin.

Eipä siinä sitten muuta kun olemattomat kartanlukutaidot käyttöön ja tien päälle! Onneksi Google Maps toimi sen verran, että pelasti mut päivän mittään muutamasta epäselvästä risteyksestä ja tienhaarasta... No, innostusta ei ainakaan puuttunut, ja oli ihana päästä kunnolla retkeilemään narsissien kukittamilla poluilla ja syvän sinisen taivaan alla.

Vähän ajan päästä saavuinkin jo Rydal Waterin rannoille. Kyseessä on yksi Lake Districin pienimmistä järvistä, joka sijaitsee kuvankauniiden laaksojen ympäröimänä. Ympäristössä kulkee tosiaan paljon polkuja, joille moni muukin oli lähtenyt reippailemaan. Kuvia sai siis taas vähän "jonottaa", mutta country code toimi ja mikäs sen mukavampaa, kun moikkailevat vastaantulijat!

Järven yläpuolella kohoavilta kukkuloilta löytyi myös muutama luola, joista suurimman suuaukko näkyy ylläolevassa kuvassa. Kyseinen luola oli ilmeisesti toiminut aikoinaan louhimona useamman sadan vuoden ajan. Nykyään pohjaa peitti suurilta osin lammikko, jossa uiskenteli pikkukaloja ja muita öttiäisiä.

Rydal Waterilta matka jatkui ihan vieressä avautuvalle Grasmere Waterille, jonka rannalla sijaitsevassa kylässä tulikin jo käytyä aiemmin tällä reissulla. Kauniisti heijastui vastarannan kukkulat tämänkin järven tyynestä pinnasta. Keskellä vettä nökötti myös yksi saari, joka oli mielikuvituksellisesti nimetty The Islandiksi.

Grasmere Waterin kierrettyäni olin kävellyt kolmisen tuntia, mutta vielä tuntui puhtia löytyvän. Täydensin vesivarastot Grasmeren kylässä, ja lähdin kapuamaan vielä yhdelle paikkaa reunustavista kukkuloista. Matkan varrella löysin metsän mun makuun.

Kiivetessä tuli sen verran kuuma, että takit sai tuulesta huolimatta lentää harteilta. Vaan oli ne huipulta avautuvat näkymät pienten ponnistelujen arvoisia!

Saatuani nappaistua uuden profiilikuvan facebookiin kapusin takaisin alas, ja lähdin palaamaan Rydalin suuntaan. Reitti, jota seurasin, oli nimeltään Coffin Route, koska sitä pitkin oli aikoinaan kuljetettu Rydalin vainajat Grasmeren kirkkomaahan haudattaviksi. Pahaenteisestä nimestä huolimatta polku osoittautui oikein kivaksi, vaikka paikoitellen varsin kivinen tie olikin.

Rydaliin saapumiseni osasin ajoittaa sen verran hyvin, että pääsin parin minuutin odottelun jälkeen hyppäämään bussiin, joka vei mut takaisin Windermereen. Kaikkien päivän mittaan jalan taitettujen mailien jälkeen pääsin hetkeksi puiston penkille lepuuttamaan jalkojani ja nauttimaan takeway fish & chipsit. 

Pian sen jälkeen olikin jo aika hakea kimpsut ja kampsut majapaikasta ja puksutella iltajunalla takaisin Lontooseen. Vähän myöhäiseksihän se taas meni, joten olin perillä vasta lähempänä yhtätoista, mutta onneksi varaamani hostelli sijaitsi vain kolmen minuutin kävelymatkan päässä asemalta. Yövyin ensimmäistä kertaa pubin yläkerrassa, ja sisäänkirjautuessa mekkala oli kyllä aikamoinen. Yläkertaan kavutessa se kuitenkin vaimeni lähes kuulumattomaksi, joten nukahdin omalla mittakaavallani suhteellisen vaivattomasti. Ehkä se oli kaiken sen päivän aikana hengitetyn raikkaan ulkoilman ansiota. 

Once upon a time there were four little rabbits.

Jatketaanpas reissukuvien läpikäymistä viikonloppubreikin jälkeen! Toinen päivä Lake Districillä valkeni yhtä harmaana kuin edellinenkin. En antanut sen kuitenkaan lannistaa vaan lähdin aamiaisen jälkeen tallustelemaan Windermeren naapurikylään, Bowness-on-Windermereen. 

Viime kerralla tuli nautittua vuoden ensimmäiset jäätelötuutit tässä samaisessa paikassa Bownessin laiturilla, mutta nyt oli vielä vähän turhan vilpoista siihen. Ihmisiä riitti kuitenkin rannan tuntumassa tälläkin kertaa, ja liityin hetkeksi joukon jatkoksi seuraamaan vesilintujen yrityksiä kerjätä makupaloja.

Olin suunnitellut käyväni järven toisella puolella, mutta Bowness Pierin ylihinnoiteltujen lauttojen sijaan jatkoin matkaani kauemmas keskustasta, ja ylitin joen 50 pennin autolautalla. 

Vastarannalla kapusin Claife-näköalapaikalle ihailemaan Windermere-järvelle aukeavia maisemia. Kyseinen torni on pystytetty jo 1700-luvulla, ja käynyt läpi useamman vuoden restauroinnit, mutta nyt se on taas avoinna yleisölle. Yhdessä infotaulussa luki, että ennen vanhaan paikasta avautuvia maisemia pidettiin niin vaikuttavina, että ihailijoiden uskottiin pyörtyvän mikäli nämä katsoisivat niitä suoraan eivätkä esimerkiksi käsipeilin kautta. Itse pysyin tajuissani, vaikka näköala huikaiseva olikin.

Claifelta matka jatkui kivimuureja ja peltoja seurailevia polkuja pitkin. Satunnaisena matkaseurana mulla oli muutama lammas karitsoineen.

Päivän pääkohde oli Hill Top, jossa kirjailija Beatrix Potter aikoinaan asusteli. Kyseessä ei ole Harry Potterin isoäiti niin kuin kuulin jonkun kerran veikkaavan, vaan tämä Potter liittyy ihan toisenlaisiin tarinoihin. Monet varmaan muistaakin lapsuudestaan Petteri Kaniinin ja kumppanit, jotka on siis kyseisen henkilön luomuksia. 

Beatrix Potter oli monellakin tapaa varsin omalaatuinen nainen omalla elinkaudellaan. Hän oli hyvin kiinnostunut luonnosta, ja julkaisi merkittäviä tutkimuksia ja piirroksia sienistä vailla varsinaista koulutusta, johon naisilla ei silloin ollut mahdollisuutta. Naimisiin Potter meni suhteellisen korkeassa iässä eikä välittänyt vanhempiensa vastustuksesta siitä, että sulhanen kuului alempaan säätyyn. Suuren suosion saavuttaneiden lastenkirjojensa ansiosta kirjailija tahkoi kokoon huomattavan omaisuuden eikä ollut koskaan riippuvainen miehensä toimeentulosta, mikä oli niin ikään harvinaista tuohon aikaan. 

Lapsuutensa kesät Beatrix Potter vietti Skotlannissa tai Lake Districillä, josta hän sittemmin osti Hill Top -nimisen maalaistalon Near Sawreyn kylästä. Lopun elämäänsä Potter kasvatti Herdwick-lampaita kirjailijan uransa ohessa, ja kyseisen lammasrodun edustajien suuri lukumäärä Lake Districillä onkin pitkälti hänen ansiotaan. Lapsia Beatrix Potterilla ei ollut, joten kuollessaan hän lahjoitti Hill Topin ja loput omistamansa maat ympäristönsuojelujärjestö National Trustille, joka on tähän päivään saakka huolehtinut niiden koskemattomuudesta. 

Oli mielenkiintoista päästä käymään Hill Topissa, joka oli jätetty pitkälti samaan tilaan kuin Beatrix Potterin yhä eläessä. Takkatuli loimotti, ja tuolin selkämyksellä roikkui takki kuin odottelemassa ulos pistäytynyttä omistajaansa. En tiedä mitä yksityisyydestään nauttinut Potter olisi tästä tuuminut, mutta oli joka tapauksessa hienoa kyläillä kodissa, jonka omistajaan pystyn monessa seikassa samaistumaan.

Then my heart with pleasure fills, and dances with the daffodils.

Toinen päivä järvien keskellä alkoi tuhdilla englantilaisella aamiaisella, joka oli vähän eri luokkaa kuin omat viritelmät, joita oon viikonloppuina yrittänyt väsäillä. Sen voimin olikin hyvä lähteä päiväretkelle pienen ruokakooman jälkeen. Majapaikkani tarjosi asiakkailleen alennusta järjestämistään kiertoajaeluista, ja kun ilma oli yllättäin vähän sateinen, mietin miksipä en osallistuisi sellaiselle. Viime keväänä tulikin jo itse asiassa koettua yksi näistä Lakes Supertours -ajeluista, josta jäi sen verran hyvä maku suuhun, että lähdin mielelläni uudestaan.

Mun lisäksi ajelulle osallistui kolme pariskuntaa, jotka oli kotoisin Intiasta, Australiasta ja Northumberlandista. Oppaaksi meille lähti majatalon isäntä, joka oli hirmu hellyyttävä vanha herra. Hän otti kuulijansa taidokkaasti haltuun ja huolehti siitä, että kaikki varmasti viihtyi koko matkan ajan. Esimerkiksi joka kyläkirkon kohdalla oppaamme sanoi sen olevan täynnä aaveita, ja että paras aika vierailulle olisi keskiyö. Kierroksen loppuun mennessä kaikki lausuivat kuorossa jokaisen näkemämme kirkon kohdalla lauseen: 'It's full of ghosts and the best time to visit is at midnight!'

Tehtiin päivän aikana useita photo stoppeja ja vähän pitempiä pysähdyksiä, joista ensimmäinen oli Grasmere. Kyseinen kylä oli kuuluisan englantilaisrunoilija William Wordsworthin koti 14 vuoden ajan. Hänen omien sanojensa mukaan paikka oli kaunein, minkä löytää saattoi. Ja olihan pikkukylässä oma charminsa!

Yllä Dove Cottage, jossa Wordsworth eleli suurimman osan ajastaan Grasmeressä. Niihin aikoihin mökin vuokra oli kuulemma viisi puntaa vuodelta, kelpaisi. 

En ole kovin perusteellisesti Wordsworthin tuotantoon tutustunut, vaikka yhden paksun runokirjan omistankin, mutta tähän mennessä olen pitänyt kaikista runoista, joihin olen törmännyt. Wordsworth ammensi inspiraatiota lähinnä luonnosta, ja pyrki kirjoittamaan mahdollisimman kansantajuisesti ilman turhia krumeluureja ja korusanoja. Tämän postauksen otsikko on itse asiassa hänen käsialaansa, ja osa runoa Daffodils.

Seuraavaksi oppaamme lupasi meille ison yllätyksen, joka paljastui Surprise View -nimiseksi näköalapaikaksi. Hyvällä säällä paikasta pystyy kuulemma näkemään aina Skotlantiin asti! Sumuunkin peittyessään vastarannalla kohoavat jyrkänteet oli aika vaikuttavia.

Ennen lounastaukoa pysähdyttiin vielä Ashness Bridgellä, joka on yksi Lake Districin kuvatuimmista kivisilloista. Nytkin joutui vähän kikkailemaan, että sai rajattua muut innokkaat valokuvaajat kuvasta.

Pikainen lounastauko pidettiin Keswickissä, joka oli vähän isompi paikka, mutta silti hyvin kylämäinen. Löysin kivan pikku kahvilan, ja sain pitkästä aikaa nautiskella cream tean.

Kun kaikki oli saaneet taas vähän murua rinnan alle päästiin puolen tunnin risteilylle yhdellä järvistä nimeltään Derwentwater. Sade yltyi tässä vaiheessa sen verran rankaksi, että hyvistä kuvista huuruisten ikkunalasien takaa sai lähinnä haaveilla. Kokemus itsessään oli kuitenkin oikein hieno, vaikkei siitä julkaisukelpoista kuvamateriaalia todisteeksi juuri jäänytkään.

Laiva-ajelun jälkeen palattiin taas bussiin ja köröteltiin mutkaisia maanteitä korkeammas ylängöille. Täytyy kyllä nostaa hattua jokaiselle, joka tuolla päin uskaltaa ajella, vähän eri olosuhteet kuin meillä täällä Suomessa. 

Laaksojen läpi ajellessa pysähdyttiin aina välillä napsimaan kuvia. Tässä nimenomaisessa ollaan Moss Force -vesiputouksen luona. Ei olis yhtään parempaan paikkaan voineet nuo lampaat parkkeerata täydellisiä kuvia ajatellen!

Päivän viimeinen vaan ei vähäisin kohde oli Castlerigg Stone Circle, joka on yksi näitä Britannian kivimuodostelmia, joiden perimmäistä tarkoitusta kukaan ei edelleenkään tiedä. Stonehengeen verrattuna tämä oli paljon tunnelmallisempi ja mystisemmän oloinen. Liekö sitten johtunut syrjäisestä sijainnista vai lähinnä siitä, ettei tätä paikkaa ollut samalla tavalla kaupallistettu. 

Kahdeksan tunnin aikana ehdittiin siis nähdä vaikka sun mitä, joista tässä tuli esiteltyä vain osa. Seuraava päivä oli vielä kurjempi sään suhteen, vaan keksinpä kuitenkin tekemistä sillekin. Mutta siitä lisää myöhemmin!

Lift up your head, let it all start, today is the day you return to your heart.

Palauduin maanantai-iltana viikon Englanti-reissulta. Vaikka sää ei ollutkaan yhtä suotuisa kuin viime huhtikuun helleaaltojen aikana, niin kyllä se sen räntäsateen voitti, joka iski Kuopiossa päin naamaa nyrkin lailla. Mielialaa ei kohottanut yhtään se, ettei mua ollut kukaan kentällä odottamassa, ja että jouduin ottamaan taksin kun eihän täällä korvessa bussit kulje. Eteisessäkin odotti kasa laskuja, jääkaappi ammotti tyhjyyttään ja modeemi oli poissaoloni aikana irtisanonut itsensä. Mutta palataanpa hetkeksi reissun päälle, joka oli jälleen kerran varsin onnistunut.

11.4 heräsin ennen kuin yksikään kukko lauloi, koska lento Kuopiosta Helsinkiin lähti jo kuudelta aamulla. Lentokentän ikkunoista auringonnousua katsellessani tunsin taas sen tutun kutkuttavan innostuksen, joka mut täyttää aina kun reissu on ihan kohta just näillä minuuteilla alkamaisillaan. Helsinki-Lontoo välillä pääsin testaamaan yhtä Finnairin uusista härveleistä, jossa olikin ihan jees matkustaa. Penkkirivejä oli käytävällä perinteisen kahden sijaan kolme ja kaikilla oli ruudut, joita tuijotella. Itse tuijottelin kuitenkin lähinnä pilviä ja Lontoon päässä vehreitä peltoja kivimuureineen sekä rivitalojen reunustamia katuja ilonkyyneleet silmänurkissa kimmeltäen. Takaisin on aina yhtä hyvä tulla.

Heathrowilla oli e-passiportit päivityksessä, joten jonot oli aikamoiset. Kun sitten lopulta pääsi baggage reclaimiin asti joku järjenjättiläinen meni vahingossa painamaan hätäpysäytystä, ja kesti puoli tuntia ennen kuin hihna saatiin taas kulkemaan. Ja arvatkaapa kenen laukku ois ilmestynyt heti seuraavana verhon takaa... Onneksi ei ollut tulenpalava kiire mihinkään, vaan mulla oli useampi tunti aikaa ehtiä Eustonin juna-asemalle, josta jatkaisin kohti Lake Districiä. 

Metrotunneleissa ravatessa ja Kings Crossilta Eustonille kävellessä olo oli oikeastaan aika arkinen, mutta hyvällä tavalla. Aivoilla kesti jonkin aikaa vaihtaa englantiin, mutta muuten tuntui kuin samoja reittejä olisi tullut talsittua korkeintaan viikko pari sitten. Koska Brittien junaliikenne on välillä vähän mitä on sain jännityksellä seurata aseman tauluja, ettei oma vuoro vaan olisi peruttu. 13.30 pääsin kuitenkin turvallisesti hyppäämään kohti pohjoista puksuttavaan junaan, ja katselemaan maalaismaisemia sydämen kuvat silmissä hehkuen.

Tiukille menneen vaihdon jälkeen saavuin viimein paikan päälle Windermeren kylään, jossa mun oli tarkoitus majailla seuraavat kolme päivää. Kävin Lake Districin kansallispuistossa ensimmäistä kertaa viime huhtikuussa lähes tismalleen samoihin aikoihin kuin tänäkin vuonna, ja se jätti niin lähtemättömän vaikutuksen, että oli suorastaan pakko palata. Tällä kertaa yövyin vähän budjetimmassa paikassa, jonka ihana henkilökunta korvasi kuitenkin paikan muut puutteet. 

Hienoisesta väsymyksestä huolimatta halusin ehdottomasti käydä vielä jaloittelemassa koko päivän eri kulkuneuvoissa istuttuani. Kiersin pienen lenkin Orrest Headin kautta, joka on suhteellisen matala ylänkö Windermeren reunamilla. Mataluudestaan huolimatta sen laelta avautuu hyvin idylliset järvimaisemat kaukaisuudessa sinisinä siintävine huippuineen.

Tuuli oli sen verran navakka, että olin ainut tuona iltana huipulle uskaltautunut, ja sain siis nautiskella näkymistä ihan itsekseni. Tuntui itse asiassa aika kummalliselta katsella samaa maisemaa vuotta myöhemmin, ja huomata sen pysyneen lähes tismalleen samanlaisena kuin muistikuvissani. Paljon on sattunut ja tapahtunut sitten viime kerran kun seisoin samalla paikalla, mutta oli lohduttavaa huomata, että edes jotkut asiat on säilyneet muuttumattomina.

Illan alkaessa hämärtää laskeuduin takaisin kylään, käväisin kaupasta evästä, katselin B&B huoneeni pikkuruisesta televisiosta Big Bang Theorya ja join teetä. Suhteellisen hyvä päätös ensimmäiselle päivälle siis.

Seuraava päivä kului minibussissa ympäri järviä körötellessä, mutta siitä lisää seuraavassa postauksessa. Olipas kiva kirjoitella taas pitkästä aikaa reissupostaus!