On aika demoneja halata, korkee aika takas pimeästä palata.

Löysin nää kuvat jonkun luonnoksiin jääneen postauksen uumenista. Oon ottanut nää pari päivää ennen kuin musta tuli yliopisto-opiskelija eli aika tarkkaan 1,5 vuotta sitten. Näytän edelleen pitkälti samalta kuin näissäkin kuvissa. Toi paita löytyy vieläkin vaatehuoneesta ja kissansilmärajaukset on yhä mun tavaramerkki.

En kuitenkaan ole enää toi sama tyttö, joka oon näissä kuvissa.

Tää tyttö näissä kuvissa on tietyllä tapaa ehjempi ja tietyllä tapaa rikkinäisempi kuin se tyyppi, jonka kanssa mun katseet kohtasi tänä aamuna peilissä. Sillä on ollut omat demoninsa, jotka on tunkeutuneet mieleen, mutta vain hiukan kolhaisseet sydäntä. Myöhemmin se sama sydän onkin sitten saanut sellaista höykytystä, että hyvä kun lyö vielä.

Vaikka kuvien tyttö ei muista, että sitä olisi koskaan sanottu kauniiksi, on sillä parempi itsetunto kuin tämän hetkisellä peilikuvalla. Kuvien tytöllä on edelleen omanarvon tunteensa tallella, eikä se siedä epäoikeudenmukaista kohtelua senkään uhalla, että pelkää menettävänsä. Tuo tyttö ei ole koskaan toimittanut kenenkään kynnysmaton virkaa, eikä kukaan ole leimannut kaikkia sen toiveita automaattisesti vaatimuksiksi. Kuvien tyttö ei tiedä miten pitkälle se pystyy tinkimään itselleen tärkeistä asioista tehdäkseen muut onnellisiksi. Se ei ole koskaan joutunut valehtelemaan itselleen, koska on tahtonut uskoa hyvää ihmisestä, joka on ollut kaikkea muuta kuin hyvä.

Tää kuvien tyttö on myös valvonut suurimman osan edeltävästä kesästä ja ollut pitkään jumissa elämässään pääsemättä eteenpäin. Tolla tytöllä ei ole yhtään ihmistä, jonka kanssa se uskaltaisi olla just niin vahva tai heikko kuin se sillä hetkellä on. Kun sen luottamus rikottiin ensimmäisen kerran, halusi kuvien tyttö pärjätä yksin vetäytyen viideksi pitkäksi vuodeksi kuoreensa. Se ei halunnut enää edes yrittää luottaa. 

Vaikka ton tytön luottamus on nyt rikottu pahemmin kuin koskaan aiemmin, ei sillä enää ole samanlaista kuorta. Se on lävistetty jo kauan sitten, ja vaikka kuvien tytöltä löytyisi kaikki syyt olla luottamatta enää koskaan kehenkään, niin se luottaa silti. Nykyään se vaan valitsee entistä tarkemmin ne, jotka kokee luottamuksensa arvoisiksi.

Jotain yhteistä tän kuvien tytön ja nykyisen peilikuvan välillä kuitenkin on. Molemmilta onnistuu edelleen toi sama päättäväisenä eteenpäin suunnattu katse. Vaikka yhtä aikaa pelottaakin kuinka käy haluaa tulevan silti kohdata uteliaana, ja luottaa siihen, että jonakin päivänä helpottaa. 

Näiden kuvien ottohetkellä luulin tuntevani itseni läpikotaisin, mutta voi miten väärässä olinkaan. Matka tähän pisteeseen, missä oon tänä päivänä, on ollut pitkä ja jatkuu edelleen. En tule enää koskaan olemaan se sama tyttö kuin näissä kuvissa, mutta en kaikesta huolimatta haluaisikaan olla.