Pikku John, korkeita paikkoja ja yllätysnäkymä

Ja reaaliaikaiset reissupäivitykset saa näköjään jatkoa. Suurin osa päivästä kului kyllä ulkoillessa, älkää huoliko, mutta nyt oon sen jäljiltä niin poikki, että on kiva vaan istahtaa alas ja hakata muutamat rivit tämän päivän seikkailuista.

Aamuhan alkoi taas tukevalla tankkauksella päivän koetuksia varten, ja vielä maistui full English kolmantena päivänä peräkkäin. Mutta veikkaanpa, että loppuviikosta oon taas valmis palaamaan astetta kevyempään avokado-kananmuna-ruisleipä kombooni. Kunnon pekonia tulee kyllä ikävä.

Aamiaisen jälkeen hyppäsin taas bussin penkille ja ajelin tällä kertaa Hathersagen kylään. Siellä pääsin alkajaisiksi uteliaana tulevana farmaseuttina tsekkaamaan kyläapteekin tason, kun piti saada särkylääkevarastot täydennettyä. Mitähän mun harkka-apteekissa tuumattaisiin, jos ottaisin käyttöön kaikki nää 'my love' ja 'pet' puhuttelut vapaasti suomennettuna? 'Saisinko nähdä kelakorttisi, rakkaani.' 'Mitenkäs teidän D-vitamiinitilanne, lemmikkini?'  

Hathersagen kylällä on yhteyksiä tarujen Robin Hoodiin muun muassa tämän mukaan nimetyn luolan ja yllä näkyvän Robinin kaverin Little Johnin haudan muodossa.

Hautausmaavierailun jälkeen jätin vilkkaan kylän taakseni, ja lähdin kapuamaan kohti Stanage Edge -hiekkakivimuodostelmaa.

Matkalla ohitin North Lees -kartanon, joka on toiminut esikuvana Charlotte Brontën Jane Eyre -romaanin Thornfieldin kartanolle.

Itse Stanage Edge tarjosi huikeita maisemia useamman kilometrin verran. Polku kulki välillä hyvinkin lähellä kivimuodostelman reunaa, mikä muistutti mua lievän korkeanpaikankammoni olemassaolosta. Navakka tuuli, joka yritti kovasti sysätä reitiltä, ei juuri auttanut asiaa. Ei olisi musta ollut roikkumaan kielekkeellä narujen varassa, niin kuin paikkaan selvästi mieltyneet kiipeilijät oli suht sankoin joukoin päätyneet tekemään.

Tuulen tuivertamana ja helpotuksesta huokaisten palasin lopulta turvallisesti maankamaralle, ja lähdin palaamaan kohti Hathersagea.

Yritin ottaa tästä kaverista (jonka päälle olin hilkulla tallata) myös snäppiä, mutta oli ilmeisesti liian ruma rupikonna, kun puhelin päätti vetää totaalijumit. Yrittäessäni sitä siinä epätoivoisesti herätellä henkiin iski vasten kasvoja totuus, että en mä täällä kyllä ilman puhelinta kovin pitkälle pötkisi. Kyllähän multa löytyi laukusta jonkin näköinen kartta, mutta en mä olisi itseäni sinne osannut sijoittaa mistään varsinaisesta kartan lukemisesta puhumattakaan. Ei oo oikeastaan ikinä ollut pakko opetella, kun Google Maps on ollut kaveri. 

Vaan nytpä olin yhtäkkiä omillani, kun eihän se vekotin enää suostunut käynnistymään. Onneksi pystyin jo erottamaan kaukaisuudessa Hathersagen kyläkirkon korkean huipun, jonka saatoin valita maamerkikseni. Samalla kiittelin itseäni siitä, että olin säästellyt kolikoita bussilipun verran, kun enhän mä nyt voisi käyttää ostamaani viikkolippua, kun se oli, yllätys yllätys, siellä puhelimessa... 

Olin jo kylän laitamilla, kun saavuin epäselvään risteykseen ja päätin vielä kerran kokeilla josko siihen iPhoneen saisi jotain eloa. Ja huh, käynnistyihän se, ja olin taas kartalla! Tää lyhyt, mutta sitäkin vaikuttavampi kokemus, joka olisi kyllä voinut olla sata kertaa karmivampi jossain oikeasti keskellä ei mitään, sai kyllä vakavasti harkitsemaan niiden kartanlukutaitojen päivitystä...

Mutta säikähdyksellä selvittiin tällä kertaa, ja nyt kun oli taas kaikki maailman tieto käytettävissä uskalsin luottaa siihen, että se pysyisi saatavilla, ja käskytin Google Mapsin etsimään mulle reitin vähän matkan päässä sijaitsevalle Surprise View -näköalapaikalle. Lyhyen bussiajelun jälkeen vastassa olikin varsin mielenkiintoisia kivimuodostelmia. Näillä seuduilla on aikoinaan kaiverrettu paljon myllynkiviä, joista osa lepää vieläkin paikoillaan.

Surprise Viewta on tituleerattu yhdeksi Peak Districin parhaista näköalapaikoista, mutta mut se jätti ehkä vähän kylmäksi. Liekö syynä ollut sitten pilvinen sää vai jalkoja tässä vaiheessa jo melko lailla painanut väsymys, mene ja tiedä. Oon kuitenkin iloinen, että tuli tämäkin paikka tsekattua. Varmasti olisi ollut tosi vaikuttavat näkymät auringonlaskun aikaan tai silloin, kun ympäröivien nummien kanervat on kukassa.

Huh, nyt voisin taas hautautua kirjan pariin kun tän mökin hyllystä sattui löytymään yksi trilleri, jonka oon halunnut lukea. Mulla ois nyt kolme iltaa aikaa kahlata se, ja mietin uskallanko aloittaa jos en ehdi loppuratkaisuun asti. Ehkä mä otan sen riskin.

Greetings from Peak District

Tervehdys täältä Peak Districin kansallispuiston sydämestä! Mulla on viime vuosina muodostunut nähtävästi perinteeksi raapia kokoon sen verran reissurahaa, että pääsen kerran vuodessa Brittilään. Tänä vuonna ajankohdaksi vierailulle osui huhtikuun puoliväli, joka jäi Englannissa vietetyiltä au pair -ajoilta erityisen hyvin mieleen kevätkukkineen, vihertävine kukkuloineen ja karitsoineen. 

Matka alkoi 13.4 aamulennolla Kuopiosta Helsinkiin, josta jatkoin Manchesteriin. Mun toiminta lentokentillä oli vielä ihan smoothia unettomasta yöstä huolimatta, mutta Englannin maakamaralla alkoi varsinainen säätäminen. Lensin nyt ensimmäistä kertaa Manchesterin kautta, jonka lentokentällä palloilin vähän miten sattuu sekoillen valuutanvaihdossa ja eksyen juna-aseman sijaan ratikka-asemalle. Lopulta onnistuin kampeamaan laukkuni junaan, jonka kohteena oli Manchester Piccadillyn asema. Siellä jouduin vielä kysymään kolmelta eri henkilöltä matkatavarasäilytyksen sijaintia ennen kuin pääsin hetkeksi rentoutumaan kauan odotetun shoppailun merkeissä.

Kolmen tunnin rajan ylitettyäni aloin olla kypsä ihmisten väistelyyn ja sorryn hokemiseen, joten päätin tyytyä siihen mennessä haalimaani materiaan ja palata asemalle. Tarkoituksenani oli junailla itseni vielä saman päivän aikana Peak Districin kansallispuistoon, jossa viettäisin seuraavan viikon self-catering tyylillä lomaillen. Jotenkin onnistuin kuitenkin vielä myöhästymään aikomastani junasta, vaikka se seisoi vartin laiturilla suoraan edessäni. 

Juna on aina ollut mun inhokkikulkuneuvo matkustaa täällä Briteissä, koska en jostain syystä oo ikinä varma mikä juna on menossa minnekin. Onneksi seuraava juna mun määränpäähän näytti lähtevän jo tunnin päästä, ja odottelu kului mukavasti Costan chai latte -kupposen ääressä. Kun ystävällinen lipuntarkastaja oli näyttänyt mulle oikean junan suunnilleen kädestä pitäen, uskalsin vihdoin nousta sen kyytiin ja matka Manchesterin ihmisvilinästä kohti luonnonrauhaa saattoi alkaa.

Taksilla, lentokoneella ja junalla matkustaminen ei tälle tytölle riittänyt, vaan vielä piti pääteasemalta päästä ajelemaan tilapäiseen kotikylään vanhalla kunnon double-decker bussilla. Oikealle pysäkille jääminen ei tuottanut ongelmia, olinhan tunnollisesti opiskellut sen etukäteen Google Mapsista ja vuokraamani mökkikin löytyi jostain kapeiden kujien suojista. Ihan vielä en päässyt hengähtämään, vaan vietin vartin kasvavan epätoivon vallassa avainsäilön koodia pyöritellen, kunnes se lopulta antautui ja sain vielä hetken ronklata oven kanssa ennen kuin sain sen auki.

Mökki oli juuri sopivan kokoinen soolomatkustajalle, viihtyisä ja ennen kaikkea lämmin. Pienestä keittiöstä löytyi kaikki tarpeellinen, suihku ja vessa olivat modernit ja mulla oli tervetullut olo. Ainut ja aika iso mutta oli se, ettei wi-fi suostunut yhdistämään millään laitteella. Myöskään puhelimen netti ei toiminut sisällä lainkaan. Tässä vaiheessa iltaa olin kuitenkin jo sen verran väsynyt, etten jaksanut alkaa murehtimaan, vaan ajattelin, että on parempi nukkua matkaväsymykset ja kiukutukset pois. Olin ollut koko päivän samoilla silmillä liikenteessä, kun nukkumatti unohti edellisenä yönä käydä, joten pehkuihin meno olikin varmaan paras mahdollinen idea siinä vaiheessa.

Seuraavana aamuna kaikki näyttikin jo paljon valoisammalta, ja ehdin miettiä ettei pikku tauko somesta välttämättä olisikaan pahasta. Kiitin itseäni, että olin illalla jaksanut viimeisillä voimillani täyttää jääkaapin kyläkaupan antimilla, ja saatoin nyt kokkailla itselleni maassa maan tavalla englantilaisen aamiaisen. Sitä nautiskellessani selailin mökin omistajien jättämää infokansiota, josta olin edellisenä iltana turhautuneena tutkaillut wi-fi salasanoja. Kansio oli tullessani ollut auki sohvalla, ja nyt tulin ensimmäisen kerran sulkeneeksi sen. Ja mitäs siinä kannessa sitten lukikaan kissankokoisella fontilla - password for the wi-fi has just changed, the new password is ***. Oispa ollut kiva huomata tuo loman viimeisenä päivänä... Mutta voi sitä riemua kun se sitten toimi! Että se siitä sometauosta... 

Päivä oli siis saanut varsin loistavan alun, ja lähdin intoa puhkuen tutustumaan lähiympäristöön. Tukikohtanani täällä toimii siis Bradwell-niminen vajaan 1500 asukkaan kylä. Mitään varsinaisia nähtävyyksiä pikkukylä ei tarjoa, ja ainut vetonaula voisi liittyä pitkänmallisen sateenvarjon kehittäjään Samuel Foxiin, joka syntyi Bradwellissä (miten mua ei jotenkin yhtään yllättä, että tää keksintö on tehty Briteissä heh). 

Lähdin rohkeasti valloittamaan kylän laitamilla kohoavaa mutaista kukkulaa. Vaelluskengät pääsi monen vuoden tauon jälkeen tositoimiin, ja vaatteet väheni tasaiseen tahtiin mitä ylemmäs päästiin. Maisemat oli maitohappojen arvoiset.

Kukkulan laelta avautuivat Shattonin nummet, joita lähdin kiertelemään samalla paikalliseen geokätkötarjontaan tutustuen ja satunnaisia ohikulkijoita moikkaillen.

Ennustus oli lupaillut pilvistä säätä, mutta aurinko päättikin muistuttaa olemassaolostaan, kuten kuvista näkyy. Ensimmäistä kertaa sai tänä vuonna paljastaa talven kalmankalpeuttamat käsivarret takin hihoista ja tunnustella leppeää kevättuulta iholla.  

Siinäpä se ensimmäinen kokonainen lomapäivä kuluikin ihanissa maisemissa rauhakseen käyskennellessä. Peak District teki erittäin positiivisen ensivaikutuksen, ja nosti odotukset loppuviikosta korkealle. Toivoin kovasti näkeväni visiittini aikana narsisseja ja lampaita karitsoineen, eikä tarvinnut pettyä. Lisäksi löytyi paljon muita kevätkukkia esikoista suomalaiselle vähän tutumpiin leskenlehtiin. Ruohokin vihersi jo kauniisti, vaikka lehdet vielä puista puuttuivatkin.

Tämä aamu valkeni sitten vähän harmaampana. Onneksi tämä oli ainut päivä, jolle lupailtiin sadetta, joten nappiin näyttäisi menneen reissun ajoitus. Nytkään en antanut kostean ilman lannistaa, vaan hyppäsin aamutuimasta paikallisbussiin ja lähdin valloittamaan Win Hilliä. 

Kyllä tuntuu Puijonlaakson mäet pikkunyppylöiltä sen jälkeen, kun oon viikon kavunnut näitä rinteitä... Win Hill kohosi kunnioitettavan 462 metrin korkeuteen, ja aurinkoisena päivänä olisi varmasti nähnyt tosi kauas. Vaan kyllähän noita sumuverhon taakse kätkeytyneitä maisemiakin sen puolisen tuntia ihasteli. Sitten alkoikin vihdoin se luvattu sade, ja oli aika suunnata takaisin lähimpään kylään. Laskeutuminen oli onneksi nousua huomattavasti nopeampaa, vaikka varovainen saikin olla, ettei liukastunut mudassa ja vetänyt loppumatkan pyllymäkeä.

Matkalla tuli ohitettua Twitchill-niminen farmi, jonka kupeessa törmäsin näihin söpöläisiin. Hope-kylästä pääsin bussilla takaisin Bradwelliin ja loppupäivän oonkin nyt vaan kotoillut täällä mökissäni, muokkaillut kuvia ja kirjoitellut tätä postausta. Taitaa olla ensimmäinen kerta, kun postaan reissusta reaaliajassa. Saa nähdä tuleeko muilta päiviltä yhtä tuoretta settiä, vai harkitsenko sitä netissä roikkumisen rajoittamista... 

Nyt alkaa joka tapauksessa riittää tälle päivälle, ja siirryn teekupposen ja kirjan pariin. Oli muuten helvetin hyvä veto ottaa matkalukemiseksi keskellä ei mitään olevaan mökkiin sijoitettu trilleri...